Kevään kuviot

Aloitin opiskelut viime syksynä Turun yliopistolla maantieteen laitoksella. En pidä kuitenkaan juuri kiirettä opintojen etenemisen suhteen ja kaikenlaiset tavoitteet ovat yksinomaan urheilun ja suunnistuksen puolella. Harjoituskauden alun olin pitkälti Turussa ja harjoittelin täkäläisen urheiluakatemian kanssa. Ehdin toki käydä muuallakin, kuten Latviassa, Ahvenanmaalla, Hauholla, Pyynikillä, uudestaan Ahvenanmaalla, Ikaalisissa ja Jämillä. Akatemian viikkorytmi sopi minulle oikein hyvin. Maanantaina kevyttä, tiistaina mäkeä (joka oli kehityskohteeni pitkälle tammikuulle) ja keskiviikkona pitkää. Kun torstaisin otin vähän kevyemmin kuin muut, jaksoin viikonloppuna harjoitella hyvin. Minulla on nyt kokemusta niin Tampereen kuin myös Turun urheiluakatemioiden suunnistusryhmistä ja molemmista on vain positiivista kerrottavaa.

orrdal

Kävin syksyllä Ahvenanmaalla päivittämässä karttaa Pyrinnön ja IF Ålandin yhteisiä ensi kevään kisoja varten. Samalla kerkesin tehdä mäkitreenin Orrdal Klintin huikeissa maastoissa. Ei taida löytyä muualta eteläisestä Suomesta tällaista penkkaa. Käyräväli on 2,5 m.

Pitkän kotimaisen syksyn jälkeen oli mukava lähteä kolmen viikon juoksuleirille Fuengirolaan. Kävin myös maajoukkueleirillä Barbatessa viiden päivän suunnistusleirillä. Pääteema oli kuitenkin vielä tammikuun loppuun asti (minulle poikkeuksellisesti) fysiikan puolella ja enempi palasin lajiharjoitteluun helmikuun alussa. Ensin Kisakalliossa, sitten Turussa ja lopulta umpihankikausi huipentui Nauvossa, jossa juoksin yhden pitkän ja kaksi kovaa treeniä kahteen päivään.

Olivathan talvimaisemat hienoja, mutta lähdin kuitenkin toiseksi kolmen viikon setiksi Espanjaan ja tällä kertaa Pyrinnön leirikeskukseen Barbateen. Viime vuoden tapaan Punakone leireili pitkän kaavan kautta Espanjan lämmössä ja puitteet olivat tänäkin vuonna kunnossa.

jälkispekulaatiot

Kovan yötreenin jälkeiset jälkispekulaatiot La Breñan hiekkatiellä. Kuva: Ville Saikko.

Roppakaupalla karttoja, ruokaa, hyvää seuraa sekä sopivasti yhteisiä kovia treenejä ja opettavaisia rastinottovirheitä. Pari takaiskuakin kohdalleni osui, kun nyrjäytin nilkkani ja sairastuin flunssaan. Nilkka vei päivän ja flunssa kaksi päivää. Viimeisen viikon pääsin starttaamaan terveenä ja matkustin takaisin Fuengirolaan antamaan jaloille erilaista juoksuärsytystä.

Tämän päiväisen intervallitreenin meininkiä

Kevään leirit ovat olleet ajallisesti niin pitkiä että mihinkään ei ole ollut kiire treenata ja tuntuu että olen harjoitellut aikalailla sopivasti. Tästä on siis hyvä jatkaa, ja jatkan viikoksi kotiin, viikoksi Sveitsiin (EM-kisoihin valmistavalle leirille) ja maaliskuun lopulla Tanskaan Danish Springiin, jossa avaan kisakauden. Pyrinnön leirikeskus olisi mahdollistanut koko kevättalven jatkuvan leirityksen, mutta tuntuu että tällainen järjestely, jossa aina välillä käy kotona Suomessa, sopi minulle ihan hyvin. Tästä on hyvä jatkaa treenejä eteenpäin ja tuntuu että harjoituskausi on sujunut tähän mennessä hyvin.

los canos de meca

Majoituksemme rantamaisemia Los Caños de Mecassa. Takana siintää Faro de Cabo Trafalgar.

-Anton

Mainokset

VUODEN VALMENTAJA

Otsikon titteli tuli minulle yllättäen ja pyytämättä. Jopa niin yllättäen, että itsekin sain siitä tietää vasta, kun Kuukka Brosin luoja Esa siitä onnitteli palkitsemistilaisuutta seuranneena aamuna. Juhliin en mennyt, koska en tiennyt palkinnosta, enkä yleensäkään tykkää juhlista ja olen huono olemaan yötä pois kotoa.

Ensimmäinen ajatus oli, että näitä nyt tulee jatkuvasti. Juurihan vuonna 1985 minut palkittiin ”vuoden yksilöurheilun valmentaja Karkkilassa” –tittelillä. Liukkosen Juha taisi sinä suvena tehdä jotain merkittävää. Ja nyt siis tuli taas.Anton Kuukka q

Pienen mietinnän jälkeen tuntuu tietysti hyvältä saada tunnustusta. On hienoa, kun valmentajia huomioidaan. Erityisen hienoa on, kun tämä tunnustus tulee kollegoilta, Suunnistusvalmentajat ry:ltä, jossa tiettävästi hyvin ymmärretään, mitä valmentaja tekee. Ja samalla tuli mieleen, että toivottavasti Elias, Anton ja Eikka ymmärtävät, että tämä on tunnustus heille.

Eikka HL Paimio -17

Hyvät urheilijat tekevät hyvän valmentajan. Kyllä he ymmärtävät.

Uskon, että olen keskusteleva valmentaja. Keskustelen paljon, paitsi urheilijoideni, myös muiden valmentajien ja ylipäänsä muiden ihmisten kanssa. Huomaan monesti, että minulle on vuosien saatossa muodostunut oma käsitykseni valmentamisesta, myös sen sisällöstä, mutta ehkä enemmänkin tavasta toteuttaa.

Latvia mc sprintti

Olen jo vanha. Maailman kenties kovimmassa urheiluliigassa, koripallon NBA:ssa, vain yksi valmentajista on minua vanhempi, hänkin vain vajaan vuoden. Greg Popovich on valmentanut San Antonio Spursia reilut 20 vuotta ja juuri siksi häntä pidetään yleisesti sarjan parhaana valmentajana. Valmennustyössä kokemus ei ole haitaksi ja sitä on vaikea hankkia muuten kuin vuosien kuluessa.

Valmentaminen on ihmisen valmentamista, ihmisen johtamista. Se on mukana elämistä. Varmasti paras koulu valmentajaksi on elämänkoulu, olla mukana kasvattamassa lapsia ja lapsenlapsia, olla mukana työyhteisössä ja oppia, mitkä asiat vaikuttavat myönteisesti ja mitkä tuhoavat yhteisen kehittymisen. Oppia ymmärtämään, että pienelläkin virheellä voi olla isot seuraukset. Oppia se, että tappio kasvattaa paljon enemmän kuin voitto ja että voitto on vain seurausta siitä, että uskoo joka tilanteessa loppuun asti voittavansa. Keinot kyllä yhdessä keksitään.

Seuraan aktiivisesti urheilua aivan laidasta laitaan. Mietin jatkuvasti, miksi joku urheilija on hyvä ja miksi joku epäonnistuu. Vuosien aikana minulla on ollut onni saada runsaasti läheisiä ja vielä läheisempiä keskustelukumppaneita, joilta voin aina tarkistaa asioita ja yrittää ymmärtää, oliko oletukseni oikea tai väärä. Eivätkä he kaikki ole valmentajia tai edes urheilijoita. Kannustan myös urheilijoitani seuraamaan muita lajeja ja yleensä elämän ilmiöitä, jotta he paremmin voivat ymmärtää eri asioiden vaikutuksen
toisiinsa.

Yksi harrastuksistani on sotahistoria. Luen parhaillaan kirjaa ”Yksi rykmentti, sata tarinaa”, joka kertoo JR1:n vaiheista jatkosodan lopussa. Yksi kertojista, veteraaneista, on Viljo Kuukka, joka Valkeasaaren tulimyrskystä sanoo: ”Sit kun ei olt ketään muita, pelkästää minäkii siel, sit lähin”. Lukiessani mietin, onko hän sukua Eliakselle ja Antonille ja onko tuosta sisusta jotain periytynyt. Ainakin sitä voidaan käyttää esimerkkinä siitä, mitä sisu ja loppuun saakka yrittäminen on, vaikka tappio tuleekin. Ja esimerkkinä siitä, miten kauas tuollainen sisukkuus seurauksiltaan yltää.

Suurin ilo valmennustyössä tulee tietysti urheilijan onnistumisesta. Valmennan myös tyttärentytärtäni Viiviä, joka 12-vuotiaana ottaa ensi askeleitaan suunnistajana. Olimme syyskesällä Karkkilassa suunnistamassa Karkki-Rastin mailin mittaisen radan ja tarkoituksena oli opettaa Viiville korkeuskäyrien ymmärtämistä.
Viivin lähtötasoksi voidaan arvioida nolla ja siksi menimme hyvin rauhallisesti maaston muotoja tutkiskellen. Loppua kohti sitten Viivi jo vähän kiristi vauhtia ja viimeiselle rastille tullessamme lammen rannassa kysyin, että ”etkö aio nousta rinnettä rastille ?”. Taakseen katsomatta Viivi vastasi: ”Nousen vasta tosta notkon kohdalta !”

Valmennus tuo suurta iloa. Siksi valmennan.

Jälkipyykkiä

Kurkistin tänään parvekkeelle ja huomasin että kauden 2017 jälkipyykki on jäänyt pesemättä. Kirjaimellisesti parvekkeelta löytyi viimeisten kisojen vaatteet numerolaput paidoissa, varakompassit ja geelit trikoiden taskuissa. Tuumasin ajan olevan kypsä ja nostin vaatteet pesukoneeseen, tuleehan Sm-erikoispitkästä kohta jo viisi viikkoa.

Marraskuu on ihan hyvä aika pestä pyykkiä ja katsoa taaksepäin. Avata harjoituspäiväkirjan hien liimaamat sivut ja karttakansion analyysit. Oma kauteni oli varsin kaksijakoinen. Emme ole kovin innokaita asettamaan tulostavoitteita, mutta kun niitä usein kysytään niin tuleehan niitä sitten mietittyäkin. Viime kaudelle olin pohtinut tavoitteikseni päästä MM-kisoihin Viroon ja muutenkin menestyä mieluummin MM-kisojen lisäksi maailmancupeissa ja muissa isoissa kisoissa. Noh, en päässyt MM-kisoihin enkä niittänyt tyydyttävää menestystä maailmacupeissa tai World Gameseissa. Aina en ollut parhaimmillani, joskus olin. Aina en suorittanut hyvin, joskus suoritin ihan kelvollisestikin. Saatoin juosta jopa lähelle omaa tasoani mutta ns.aiemman saapumiserän maajoukkueravurin sanoin: ei silti tarvitse olla tyytyväinen siihen omaan tasoon. Näin jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin todella hienoa ja tärkeää edustaa Suomea kolmella mc-kierroksella ja Puolan World Gameseissa.

Mitä tulee sitten kotimaan kisoihin niin nehän menivät ihan hyvin. Keväältä yhden näyttökisan voitto ja syksyltä kaksi Suomen mestaruutta, väliin kaikenlaisia muita kisoja. Syksyn isoimman yllätyksen koin Sm-sprintissä jossa ujutin Nonamen juoksuhousujen plakettitaskuun neliskulmaisen esineen joka tuntui yllättävän lämpimältä reittä vasten.  Edellispäivän teräväkulmainen ja jäätävän kylmä Sm-viestin nelosplaketti vaihtui seuraavan päivän melkein pyöreäreunaiselta tuntuvaan nelossijan palkintoon.

Elias SM pitkä 2017

Kun muistelee menneitä niin seuraviestithän nousevat usein ensimmäisenä mieleen. Niin myös tänä vuonna, Tiomilan vitossija, Jukolan pronssi ja 25Mannan voitto ovat hienoja saavutuksia mutta tarinat niiden takaa parhaiden kavereiden kanssa ovat paljon tärkeämpiä.

-Elias

KYLLÄ SE SIITÄ

Kulunutta sanontaa käyttäen kevätkausi on taputeltu. Tai ei aivan – tätä naputellessa Antulla on edessä vielä sotilaitten MM-kisat Haminan suunnalla ja molemmilla veljeksillä tietenkin Jukola.

Mutta tarkoitankin Eliasta, jonka kevätkausi taputeltiin muutaman viikon aikana huhti-toukokuussa niin, ettei oikein huomattukaan. Kuuden viikon aikana tuli kolmetoista kivikovaa starttia, päällekkäin menivät Huippuliiga, maailmancupin näyttökisat, MM-näyttökisat, SM-keskari ja maailmancup.

Ja käteen ei jäänyt mitään, MM-paikka jäi haaveeksi.

Noista kolmestatoista kilpailusta Elias juoksi terveenä kaksi tai kolme, emme pysty sitä jälkeenpäinkään tarkemmin sanomaan. Siljarasteilla meni hyvin, FinnSpringissä ei niinkään ja Tiomilassa lönköteltiin pimeässä, joten emme tarkkaan tiedä, mikä tilanne oli tuolloin. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä kipeästä nilkasta on pari päivää Tiomilan jälkeen. Ja ensimmäiset merkinnät jostain taudista ovat Sipoon sprintin tienoilta.

Olimme tietenkin yhteydessä lääkäriin ja saimme juoksuluvan jokaiseen kilpailuun. Nilkka meni pikku hiljaa huonommaksi ja magneettikuvattiinkin Viron testikisojen jälkeen. Ei mitään vakavaa, nivelkapseli vain ärtynyt, kaikki ehjänä. Flunssa tai mikä lienikin kulki omaa latuaan ja heitti parin päivän kuumeen ennen Viron kisoja.

Hyvän alun jälkeen sijoitukset putosivat reilusti, kärkivauhtiin ei ollut asiaa. Koen epäonnistuneeni valmentajana, kun en ymmärtänyt, että huolimatta pisteitä huutavista sarakkeista olisi pitänyt jättää kisoja väliin ja antaa nilkalle edes mahdollisuus parantua. Lopputulos ei olisi ollut ainakaan huonompi.

Tunnustan, etten juurikaan perehtynyt matematiikkaan, enkä miettinyt valintoja pistetaulukkojen mukaan. En ymmärtänyt, että niitä tuijotettiin sillä vakavuudella, että meidän ainoa mahdollisuutemme olisi ollut tähdätä harkintapaikkaan.

Pistetaulukko loi tilanteen, jossa urheilijat suunnistivat valitsijoita varten, taulukko oli antamassa valitsijoille matemaattisen perusteen. Tietenkin jälkeen päin on syytä miettiä, oliko kilpailuohjelma valmennuksellisesti kelpo ja esimerkiksi sitä, oliko järkeä pisteyttää takaa-ajokisa. Siis kilpailu, jossa kärjessä lähtenyt Martin Regborn juoksi loppulenkin väärällä kartalla ja silminnäkijänä voin sanoa, että ainakin yksi kilpailija suunnisti ilman karttaa.

Valintojen kanssa olen ollut tarpeeksi tekemisissä osatakseni sanoa, että matemaattista perustetta ei tarvita. Valitsijan on vain valittava joukkue, jolla uskoo olevan parhaat menestymismahdollisuudet, näytti taulukko mitä tahansa.

Ja uskon valitsijoiden näin toimineenkin. Eikä minulla ole mitään tarkoitusta sanoa, että MM-joukkueeseen tulivat väärät urheilijat. Jokainen heistä on paikkansa ansainnut ja kannustan heitä vilpittömästi menestykseen. Eikä se, että Elias ei tavoitteeseensa yltänyt ainakaan pienennä  iloamme siitä, että valmennusryhmäämme kuuluva Einari kisoihin valittiin.

Vaikka haluankin sanoa, että se on ollutta, mikä mennyttä ja nyt katse eteenpäin, tiedän ettei urheilija valintoihin suhtaudu olankohautuksella. Urheilijan pitääkin olla tulokseen pettynyt.Elias mc long

Minulla on tästäkin kokemusta. Vajaat 40 vuotta sitten MM-suunnistettiin Norjassa. Valintakriteereiksi oli ilmoitettu menestyminen aikaisemmissa kansainvälisissä kilpailuissa sekä MM-katsastus. Olin edellisen vuoden PM-kilpailussa paras suomalainen ja kevään monimaaottelussa niinikään paras suomalainen. Katsastuskilpailussa olin neljäs.

En kuitenkaan mahtunut viiden suunnistajan joukkueeseen. Kun kuulin valintatuloksen puhelimitse, konkreettisesti uutisesta kärsi liinavaatekaappimme yläkomeron ovi. Tuoli, jolla istuin törmäsi siihen  voimalla. Ja huomaa nyt, että tässä puhutaan minusta, ei Eliaksesta, joka on fiksu mies.

Tuon valinnan jälkeen muuten tein ”huovilat” eli pyysin kirjallisen selvityksen valinnan perusteista. Silloinen  liiton sihteeri Matti Nummela vastasi kirjeellä, jossa luki ”valiokunnan puolesta kerron, että kohdallasi ilmoitettuja valintakriteerejä ei voitu noudattaa”.

Joustavuutta löytyi siis jo silloin.

Nyt Elias on juossut reilun viikon hyvällä alustalla ja nilkka on paljon parempi. Nilkkahan loukkaantui talven harjoitusleirillä pahasti ja suunnistaja itse on sitä mieltä, että hän kolautti sen johonkin Tiomilassa. Minä taas mietin, että jatkuva tiukka teippaus vamman jälkeen on aiheuttanut nivelkapselin ärtymisen.

Niin tai näin, Jukolaa kohti mennään hyvällä mielellä. Ja tulihan valinta World Gamesiin heinäkuun lopulla. Kyllä se siitä.

Harjoituskauden alku

Viime kesän ja syksyn kisoista ei tullut liiaksi kirjoiteltua tänne blogiin, mutta annetaan tulosten puhua puolestaan ja tässä koosteena loppukesän ja syksyn tulosliuska:

  • JWOC sprintti: 15.
  • JWOC pitkuri: 10.
  • JWOC keskari: 7.
  • JWOC viesti: 3.
  • O-Ringen E1: 7.
  • O-Ringen E2: 10.
  • O-Ringen E3: 11.
  • O-Ringen E4: 78.
  • AM-pitkä (H21): 4.
  • AM-viesti (H21): 1.
  • Egames keskari (H21): 21.
  • Egames pitkuri (H21): 5.
  • SM-pitkä: 2.
  • SM-sprintti: 16.
  • SM-viesti: 7.
  • Euromeeting keskari (H21): 22.
  • Euromeeting pitkuri (H21): 27.
  • Euromeeting sprintti (H21): 38.
  • Suunto Games pitkuri (H21E2): 13.
  • Suunto Games keskari (H21E): 64.
  • 25manna: 4.
  • 25mannakorten (H21): 51.
  • SM-erikoispitkä: 2.

Heti SM-erikoispitkän jälkeisenä maanantaina aloitin varusmiespalveluksen Urheilukoulussa eli sotilaallisesti ilmaistuna Kaartin jääkärirykmentin tiedustelukomppaniassa. Syksyn saapumiserään valittiin kaikkiaan seitsemänkymmentä kesälajien urheilijaa ja meitä suunnistajia on kolme minun lisäksi. Urheilukoulun tavoitteena on yhdistää lain velvoittama sotilaskoulutus sekä tavoitteellinen  huippu-urheilu.

kisakallio2

Kuva: Seppo Väli-Klemelä

Varsinkin intin ekoina viikkoina huomasin, ettei se ole mikään ihan helpoin yhtälö, ja vaatii melkolailla viitseliäisyyttä itse varusmieheltä.

Kirjoitin inttikuulumisia VJ:n blogiin jonka voi lukea täältä: http://www.vjsport.fi/fi/varusmiesurheilua/

Anton

Rakas (harjoitus)päiväkirja!

Mielestäni harjoituspäiväkirja on urheilijan työkaluista tärkeimpiä, itselleni se on ollut jo pitkään peili sekä urheiluun että muuhunkin elämiseen ja päätinkin nyt julkaista tallenetun hetken viime vuodelta.

Viime viikonloppuna palasin leiriltäni Espanjasta. Ikäänkuin leirin summauksena ajattelin julkaista pätkän harjoituspäiväkirjastani leiriltä. Tarina on vauhtileikittelyharjoituksesta viime vuoden puolelta ja se kuvaa hyvin harjoituksen ja koko leirin tunnelmia. Jokainen harjoitus ei toki saa näin pitkää kuvausta päiväkirjaan, vaan tekstiä tulee sen verran kuin on tullakseen.

 

”Suuntaan askeleeni kohti lounasta. Kevyet ja kovat harjoitukset kohti lounasta, pitkät pohjoiseen. Juoksen rantakatua ja väistelen ihmisiä sekä aamuisen sateen tekemiä lätäköitä. Suomen kieltä kuulee melkein enemmän kuin espanjaa. Aurinko pilkistelee sadepilvien takaa ja hymyilen onnelleni. Tiedossa on vauhtileikittelyharjoitus laukkaradan läheisillä kukkuloilla. Askelista kuuluu läpsytys, jalkateräni kolistelevat hervottomasti eri suuntiin. Niitä ei ole koulutettu juoksemaan tasaisella kivetyksellä vaan rantapolun kivikko-juurakoissa. Pian askeleeni tasaantuu mutta läpsytys ei lakkaa. Koitan hioa tekniikkaani. Rullaan askeltani aavistuksen enemmän ulkoterän kautta, aivan kuten Kalevi Kuukka neuvoi. Ääni lakkaa ja askel rullaa mukavammin. Pappa sai askeleensa rullaamaan vaikka juoksikin kumisilla tennareilla. Työnnän jalkaa enemmän taakse ja röyhistän rintaani kuin Lasse Myrskylän hiekkateillä. Annan ilman kiertää kunnolla ja S-koon juoksupaitani yhtäkkiä kiristääkin rintakehäni ympärillä. Rytmitän juoksuani käsilläni rennosti kuin Kössi, tuo kustavilainen hölösuu joka hymyilee muille mutta itselleen ei anna armoa.

Vilkaisen kelloa ja ihmettelen kuinka hankalaa on pitää yli 4 minuutin kilometrivauhtia. Kun Antun kanssa hankimme ensimmäisen gps-kellon vuonna 2011 Ungdomens Tiomilasta voittamillamme lahjakorteilla, ihmettelin usein miten voisin juosta kevyesti alle 4 minuutin kilometrivauhtia.

Lihakseni eivät ole vielä täysin lämpimät mutta tunnen lämmön lisääntyvän jatkuvasti. Kalvot ovat irtonaiset mutta lihaksen sisustat eivät täysin väljät. Hieronta tekee hyvää, sen tiesi jo suuri Paavo. Matkin hänen ilmettään, kivikasvot. Kuvittelen vasempaan käteeni taskukellon, jonka käännän ylöspäin maaliviivan kohdalla jotta voin painaa kellon pysähdyksiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta aikaa sillä tiedän sen ilmankin, uusi maailmanennätys. Mietin myös Kolehmaista, levitän kasvoilleni mahdollisimman leveän hymyn ja seuraavaksi kuvittelen Väätäisen juoksemassa etelässä. Oranssi kauluspaita ja puuvillaiset shortsit. Hirmuinen loppukiri joka olisi kestänyt ikuisuuksiin.

Kaikki he juoksivat kovempaa kuin minä. Usein mietin mikä heidät erottaa minusta. Minulla on maailman paras valmentaja, usean vuosikymmenen tietotaito ja kaikki mahdolliset avaimet käsissäni. Olosuhteet, työ ja tukitiimi on kunnossa. Ravinto on varmasti laadukkaampaa, sykemittarit ja gepsikellot. Päivien päätteeksi saan palata kotiini jonka jaan rakkaan kihlattuni, Lauran, kanssa.

Ehkä se on se itsekuri, sitä usein mietin. Suhtautuminen kaikkeen urheiluun eli koko elämään säntillisemmin, tekemällä kaiken vielä hieman paremmin ja itseäni säästämättä voisin nousta uudelle tasolle. Toisaalta taas tuntuu että mitä rennommin ottaa, sen paremmin kulkee. Mitä vähemmän stressiä, sitä paremmin palautuu.

Pysäytän kelloni kun saavun liikenneympyrän viereiselle nurmikolle. Käytän viisi minuuttia juoksutekniikkaan. Ensin kuusi kierrosta lantion pyöritystä myötäpäivään, sitten vastapäivään. Teen liikkuvuusliikkeitä ja juoksutekniikan drillejä. Hyppelen, pyörittelen ja venytän. Jumpan jälkeen olen valmis vauhtileikittelyyn, fartlek. Kuulemma ainut ruotsinkielinen sana, joka tunnetaan Kenian Itenissä. Tiedossa on 40 minuuttia reipasvauhtista juoksua mäkisessä maastossa, pidän kovasti.

Kun napsautan kellon käyntiin ja lähden juoksemaan ensimmäistä seitsenminuuttista, en ole enää kukaan esikuvistani, silloin olen Elias Kuukka.

Juoksen omalla tyylilläni ja itseni vuoksi. En juokse Suomen kansan vuoksi, en juokse Suomea maailmankartalle. Tunnen harteillani monien toiveet, en odotuksia. Kuulen korvissani 469 pyrintöläisen kannustuksen, koko kymmenpäisen tiimini luottamuksen. Jos suomalaisella on jotain sanottavaa tai kritisoitavaa, hän ei sano sitä suoraan. Tunnen kuitenkin sen että monella on tekemisistäni pahaa ajateltavaa, itse toivoisin että asiat sanotaan suoraan ja palaute kerrotaan viipymättä. Sellaisella joka ei kerro suoraan, ei ole paikka kannustusjoukoissani, silti en vihaa. He eivät ole vihani arvoisia.

Ensimmäinen nousu on tuttua hiekkatietä joka muuttuu myöhemmin poluksi, nousu on yhteensä melkein 85 metriä. Tuumin että mäen jyrkkyys on juuri sellainen että terävillä jaloilla sen pystyy juoksemaan pitkällä askeleella, mutta jos on väsynyt niin silloin askel lyhenee ja juoksu muuttuu kiipeämiseksi.

Mäen päältä käännyn pienemmälle polulle joka johtaa alaspäin, kohti notkoa. Se kääntyy ensin oikealle, sitten vielä tiukemmin vasemmalle. Polku haarautuu, tulee risteys ja käännyn vasemmalle. Hetkeä myöhemmin en enää tiedä mistä suunnassa on kaupunki tai missä meri. Ilman karttaa pystyn eksymään jopa Kärsämäen keskustaan. Kun minulla on kartta ja kompassi, saatan selvitä 17 km:n radasta pimeässä hämäläismetsässä lähes yhtä nopeasti kuin maailman parhaat. En välitä kuitenkaan eksymisestäni, juoksen vain. Kovaa mutta rennosti. Välissä juoksen minuutin hiljempaa ja sitten taas kuusiminuuttinen kovaa. Nautin todella itseni tiukalle laittamisesta, tai enhän ole lähelläkään maksimia mutta kovempaakaan ei tunnu pääsevän. Maastossa ei montaa tasaista kohtaa ole, niillä harvoilla siirrän askeleeni painopisteen alle ja nousen päkiälle. Alamäissä koitan kääntää vartalon kulmaa eteenpäin ja antaa painovoiman tuoda minut alas. Ylämäissä taas koitan pitää askeleen sopivan mittaisena ja työntää pakaralla, takareidellä ja lopulta pohkeella itseäni ylös.

Pisin mäki jonka juoksen on noin kolmen ja puolen minuutin mittainen ja nousee 112 metrin korkeuteen merenpinnasta.

En ole vielä sinut Espanjan luonnon kanssa, en tunne sitä täysin. En tiedä vielä miltä mikäkin alusta tuntuu jalan alla, liukuuko tossu pikkukivillä, entä tuolla erikoisella liuskekivellä. Eri alustat pitää oppia tunnistamaan myös äänestä: miltä kuulostaa minkäkin värinen muta ja kuinka se liukuu. Entäs iso lehti tai juuri kiven vieressä ? Myös kasveja pitää kuunnella, miten mikäkin lehti kahahtaa, miltä matala nurmikko kuulostaa. Mitkä kasvit pistävät, minkä lehdet ovat pehmeitä. Vasta kun oppii tuntemaan, tietämään, kuulemaan ja haistamaan luonnon, pystyy juoksemaan kovaa katsomatta jalkoihinsa ja asettamaan jalkansa oikein.

Juoksen harjoituksen loppuun asti terävillä jaloilla ja viimeisen vedon päätyttyä hengähdän polviini nojaten kolmen henkäyksen ajan. Huomaan olevani kananlihalla enkä ole oikein lainkaan hiessä. Käännän askeleeni kohti alamäkeä, kovaa asfalttia ja lopulta rannan kivetystä. Ihmisiä on jälleen hurjasti rantabulevardilla. Lätäköt ovat kuivuneet ja tuuli antaa lämpimän henkäyksensä mereltä. Väistelen ihmisiä ja kierrän koirat kaukaa. En halua nilkkaani pientäkään tulehdusarkaa puremaa. Myös vanhukset kierrän kaukaa, en halua omalletunnolleni yhtään murtunutta lonkkaa.

Juoksu kulkee edelleen hyvin ja rytmi pysyy hyvänä. Kahvilan ikkunasta vilkaisen tekniikkaani ja koitan vielä hieman lyhentää askeltani. Askeleestanihan ei saa lyhyttä millään, otan muutaman askeleen tarkkuudella aina 166 askelta minuutissa. Lopulta tulee oikea kohta josta poikkean sivukadulle, vauhti hiljenee itsestään. Joudun lähes pysäyttämään vauhtini jokaisessa risteyksessä. Vaikka tiedän kadun yksisuuntaiseksi, otan varman päälle. En halua jäädä juuri nyt auton alle. Minusta ei tule sprintteriä, ei vilkkaisiin kaupunkeihin.

Pysäytän kellon rappukäytävän ovella ja mietin esikuviani. Mitaleja, maailmanennätyksiä ja ruskeita kirjekuoria. Omanikin tulee vielä, ei ehkä Virosta eikä Latviasta. Ei välttämättä Norjastakaan, mutta ehkäpä Suomesta ensi vuosikymmenellä?!”

-Elias

Juhlaa koko päivä

Sunnuntaiaamuna vilkaisen puhelinta. ”Henkilön Seppo Väli-Klemelä syntymäpäivä, koko päivä”. Se on fb, joka muistuttaa. Itse on muistettava vain, että on myös isänpäivä.

Vaimo on laittanut jo kahvia ja paahtoleipää, kääretorttu tarkoittaa juhlapäivää. Lapset ovat maailmalla, joten ei tarvitse aamiaista sänkyyn odottaa ja pirun hankalaahan onkin juoda kahvia selällään sängyssä.

Samalla kun luen aamun lehden, teen ensimmäisen tsekkauksen, kertooko my-o jotain valmennettavien eilisistä treeneistä. Kertoo ja ei kerro, tämä vähän vaihtelee, mutta oikein hyvin hpkssa on tietoa paitsi tunneista ja kilometreistä, myös tuntemuksista ja mielialoista. Olen pyytänyt paljon tekstiä ja sitä tulee, usein on hymy suupielessä, kun luen Eliaksen oravahavainnoista tai ihmettelystä, miksi peurat jäävät Kauppiin talveksikin.

Puhelin piippaa jatkuvasti fb-onnitteluja. Mielenkiintoinen havainto on, että ennen yhdeksää tulevat onnittelut ovat poikkeuksetta suunnistuskavereilta, sukulaiset ja velkojat heräävät ilmeisesti myöhemmin. Iloisen poikkeuksen tekee Sirpa-serkku, joka hänkin oikeastaan on suunnistaja, vaikka en olekaan häntä rasteilla kymmeneen vuoteen nähnyt.

Päätämme vaimon kanssa lähteä viemään kynttilää isän haudalle heti aamusta. Hiihtämäänkin voisi kelin  puolesta mennä, mutta ei lähdetä ainoita suksia raapimaan. Vaimolla kyllä on sauvat, tällä kertaa kyynärmallia, kun kolme viikkoa vanha uusi lonkka kaipaa vielä sivustatukea askellukseen.

Siellä ne lepäävät liki vierekkäin, isä (ja äiti), isoisä ja kummisetä. Pienen paikkakunnan etuja, että kaikki löytyy läheltä. Jatkamme pienelle kiertolenkille ja vaimo pyytää minua kontrolloimaan, että kävelee suorassa. Siitä onkin aikaa, kun olen tätä naista valmentanut.

Kotona on päivän ensimmäisen penkkiurheiluhetken vuoro. Alppihiihtoa ja golfia, kaksi telkkaria samaan aikaan auki. Päivän mittaan sitten tulee seurattua vielä koripalloa, formulaa, jääkiekkoa ja edellispäivän jalkapalloakin katselen vielä nauhalta. Harmittaa tietysti Huuhkajien puolesta, kun voitto ei tule sitten millään. Pistin jo illalla Eerolle pari viestiä siitä, ettei kannata turhia harmitella. ”Olis noista jo pitänyt tehdä” oli vastaus.

Urheilulajit ovat yllättävän samanlaisia. Tilanteet tulevat yllättäen ja ratkaisut joko onnistuvat tai eivät. Pyydän usein valmennettaviani seuraamaan muita lajeja ja miettimään, millaiset urheilijat menestyvät ja millaiset epäonnistuvat. Ainakin siinä oppii sen, että kaikki epäonnistuvat joskus. Ja sen, että voittajat ovat jossakin parempia, rohkeampia, kokeneempia, vahvempia, kestävämpiä. Ja paremmin harjoitelleita.

Sitten muistutan, että mestari on se, joka haluaa olla huomenna parempi kuin tänään.

Penkkiurheilun ohessa ja tauoilla yritän ymmärtää, mikä Antulla ja Eliaksella meni viime kaudella hyvin ja mikä ei. Molemmat suunnistivat tasaisen kauden, mutta molemmilla ehkä se vaisuin hetki osui alkusyksyyn, jossa oli tärkeitäkin kilpailuja.elias-kuukka

Eliaksella saattoi olla häiritsevänä varamiehen rooli MM-joukkueessa, ei oikein tiedetty, tuleeko juoksupaikka vaiko ei. No ei tullut, eikä sitä ollut tarkoitus harmitella, mutta ehkä oli vaikea saada fokusta käännettyä nopeasti tulleisiin SM-kisoihin.

Antulla ehkä oli kesän mittaan liian paljon kaikkea ja se näkyi pienenä väsymyksenä. Toisaalta tässä vaiheessa kaikki kokemukset ovat hyödyksi, enkä ole mieltänyt, että valmentajan tehtävä olisi kieltää urheilijaa urheilemasta.anton-kuukka

Eliaksen koko kausi summasi 678 tuntia ja Antun 693 tuntia, molemmilla naftit 600 harjoitustapahtumaa. Ollaan sillä tiellä, että määrän ja myös laadun kasvattaminen tulee harjoitteiden kehittämisen myötä, eikä tarvitse enää miettiä niinkään mitään tuntimääriä. Lisää tarvitaan totta kai, mutta voidaan jatkaa jo tutuksi tulleella kaavalla.

Siinä se päivä menee pohtiessa. Pieni työrupeamakin on ohjelmassa, ”remonttimiehen unelman” esittely on sovittu iltapäivälle. Asiakas ei kuitenkaan tule paikalle ja palailen kotiin miettien, että onko se nyt niin vaikea soittaa välittäjälle, jos suunnitelmat muuttuvat. Mutta tähän on totuttu.  Markkinatilannehan on sellainen, että kahdessa paikassa saan olla rauhassa; asuntoesittelyssä ja naistentansseissa.

Illalla sitten tulevat käymään esikoinen miehineen, tyttären tytär  ja tyttären koira. Mukava hetki, lahjaksi saan ihmisiltä halauksen, koiralta naamapesun ja kaikilta yhteisesti Kalle Rantalan orienteerauskirjan.

Puhelin on piipannut mukavasti koko päivän. Enää ei puutu kuin saunominen ja kiitosrukous. Nekin hoidetaan.

Oikein mukava päivä, koko päivä.

I’m ready for the JWOC!

Vargatafjärden

Vargatafjärden

Kesätyön raadantaa Ahvenanmaalla

Sain töitä Ahvenanmaalta sprinttikartoittajana. Olen jo kauan halunnut suunnistaa tuolla avokallioisella saarella mutta sopivaa tilaisuutta ei ole tullut vastaan. Aikaisemmat kerrat ovat vuosien takaa Pyrinnön pääsiäisleireiltä. Nyt tuli siis hyvä tsänssi yhdistää kesätyönteko ja urheilu, ja harjoituksellisestikin leiri tuli sopivaan rakoon Jukolan jälkeen.

Bertby Vik.jpg

Saaristomaisema kohti Bertby vikiä

Aikalailla ensimmäisellä kartoituskerralla tajusin etten tule saamaan karttaa viikossa valmiiksi, joten päätin jo alkuunsa että palaan työn pariin myöhemmin syksyllä. Se antoi hyvän syyn tehdä töitä vähän vähemmän ja suunnistaa vähän enempi. Heti toisena päivänä kävin jo kauan mielessä pyörineellä Getabergenillä (kartta) suunnistamassa pitkurin lenkin.

geta.jpg

Getabergen on yli 30 neliökilsan avokallioparatiisi merimaisemineen ja luolineen

Bucket-listalta sai rustata myös vuoden 1986 NOM-radan (kartta) seuraavana päivänä. Tutuksi tulivat toki perinteiset Ahvenanmaan maastot Daglösa, Pettböle, Solbacka, Domarböle ja Kasberget. Stenrösbergetillä (kartta) suunnistaessa tuli todettua, että on Ahvenanmaa kyllä hyvä mesta kun kaikki maastot ovat tosi hyviä ja suunnistaan voi mennä kutakuinkin mistä vain haluaa. Muutenkin pidin seudusta todella paljon ja sinne on ilo palata myöhemmin.

Valmiina JWOC:iin

Alppimaisemaa

Graubündenin alppimaisemaa

Ahvenanmaalla tuli työstettyä lähinnä aerobista peruskestävyysharjoittelua joka toimi pohjana valmistautumisena nuorten MM-kisoihin. Nyt kotona teen vielä pari tehokasta mäkitreeniä Ellivuoren laskettelurinteessä ennen Sveitsiin matkustamista. Kaikkiaan nämä viimeiset viikot otamme aika iisisti sillä loppujen lopuksi se fyysinen työ on jo tehty viime talven ja aikaisempien kausien aikana.

flmis.jpg

Caumasee’n järvi, jonka vasemmasta päädystä eteenpäin oli meidän keskarin näyttökisan maasto

Taidollisesti voi kuitenkin vielä tehdä jonkin verran nimenomaan valmistautumisen merkeissä. Viime vuonna tuli pyöriteltyä vanhoja karttoja aika paljon ennen kisoja mutta tänä vuonna olen pitänyt valmistautumisen tason aivan uudella tasolla. Erilaisia rastivälejä on tullut väännettyä vanhoihin ja valmistautumista varten väsättyihin karttoihin aikas monta. Oppia sikäläisistä maastoista on tarttunut mukaan kaikkiaan kolmelta harjoitusleiriltä ja pelikirjat eri kisoihin ovat saaneet täytteensä. Olen siis totaalisen valmis antamaan parhaani kisoissa ja lähden isolla innolla kohti Alppien tarjoamia haasteita.

arosa.jpg

Arosan jylhää vuoristomaisemaa, jossa pitkänmatkan näyttökisa kolmisen viikkoa sitten juostiin

Kisojen ohjelma

  • Sunnuntai 10.7. sprintti

    • juostaan Scuolin kaupungissa Inn joen varrella. Luvassa on hienoa sprinttisuunnistusta vanhassa kaupungissa jossa ominaista ovat kapeat kujat ja sokkeloinen kaupunkirakenne. Lisäksi korkeuserot tuovat oman mausteensa reitinvalintoihin.
      • 13 min / 3,8 km / 18 rastia
      • Nousua 100 m eli 2,6 %
      • Vauhti 3:25 min/km (!)
  • Maanantai 11.7. pitkämatka

    • taistellaan Val Müstairin kylän lähellä Pass Dal Fuornin maisemissa. Ratamestarit Fabian Hertner ja Matthias Merz pitävät huolen ettei kukaan pääse fyysisesti helpolla ja myös taitopuolesta mitataan taatusti kaikki mahdollinen.
      • 70 min / 8,7 km / 21 rastia
      • Nousua 450 m eli 5,2 %
      • Vauhti 8:03 (!)
  • Tiistai 12.7. välipäivä

    • vietetään keskarin ja viestin mallisuunnistuksissa ja palautumisen merkeissä.
  • Keskiviikko 13.7. keskimatkan karsinta

    • lasketellaan Ftanin kylän liepeillä ja maastona toimii jyrkkä alppiniitty-laskettelurinne nättine maisemineen.
      • 25 min / 3,6 – 3,7 km / 16 – 17 rastia
      • Nousua 140 m eli  3,8 %
      • Vauhti 6:51
  • Torstai 14.7. keskimatkan finaali

    • suunnistetaan Susch-Lavin kylien välisellä metsäalueella. Mäki on jyrkkää ja suunnistus vaativaa.
      • 25 min / 3,8 km / 17 rastia
      • Nousua 260 m eli 6,8 % (!)
      • Vauhti 6:25
  • Perjantai 15.7. viesti

    • viedään Taraspin metsissä aivan sprinttimaaston eteläpuolella. Maasto muistuttaa keskimatkan finaalimaastoa mutta on sitä nopeampi ja avoimempi.
      • 35 min / 5,3 km / 17 – 18 rastia
      • Nousua 300 m eli 5,7 %
      • Vauhti 6:36

 

Kisasivut: jwoc2016.ch

Kisojen trailer-video:

PS. Minua haastateltiin kestävyysurheilu.fi:ssä ja sieltä voi lukea mm. millä tavoitteilla lähden urani toisiin arvokisoihin. Linkki haastatteluun.

-Anton

Juoksua ja suunnistusjuoksua

Kevään maastojuoksujen ja osin myös ratatestien pohjalta heräsi suunnistuspiireissä keskustelua siitä, miten kovaa suunnistajan pitää juosta.  Siis radalla, maantiellä tai pururadalla. Keskusteluissa harvinaisen vähän pohdittiin sitä, kuinka kovaa suunnistajan pitää juosta suunnistuskilpailussa. Minusta sitä pitäisi pohtia enemmänkin.

Pyydän jo tässä kohdassa anteeksi sitä, että käsittelen aihetta pääasiassa miessuunnistajien osalta, vaikka voidaankin sanoa, että naisten kohdalla juoksuvauhdin ratkaisevat samat seikat kuin miehilläkin.

Meillä on tieto, että Yannick Michiels juoksee vitosen radalla 13.47 ja Topi Raitanen esteet 8.52. Molemmat ovat erittäin hyviä suunnistajia ja saavuttaneet moniakin menestyksiä rasteilla, Michiels lähinnä sprinteissä.

Meillä on myös tieto, että Anders Gärderud juoksi esteet 8.08 ja on erinomainen suunnistaja, kolunnut rasteja pikkupojasta lähtien. Meillä on myös tieto, ettei Anders suunnistus(juoksu)vauhdissa pärjännyt aikansa parhaille, vaikka hyviä sijoituksia suunnistikin.

Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, millaisen ajan Thierry Gueorgiou tai Olav Lundanes voisivat ratajuoksussa tehdä, koska ainakaan julkisuudessa ei ole aikoja esitelty. Meillä sen sijaan on tieto, että he menevät kovaa suunnistusradalla maastotyypistä riippumatta ja ovat maailman kärkitasoa myös sprintissä.

Kirjoitan näitä rivejä Tsekin Jesenikissä ja viimeksi toissapäivänä Daniel Hubmann näytti (voittamalla EM-pitkän matkan), että hän kenties nykyisistä suunnistajista parhaiten osaa siirtää juoksuvauhtinsa suunnistusradalle. Myös joukkueena sveitsiläiset näyttävät olevan muita kovakulkuisempia.

Daniel Hubmann

Daniel Hubmann Skotlannin MM-kisoissa 2015

Ensimmäisen kappaleen kysymykseen – miten kovaa suunnistajan pitää juosta – voidaan vastata yksiselitteisesti, että kovaa. Mahdollisimman kovaa. Huippusuunnistajan pitää olla fysiologisilta ominaisuuksiltaan kunnossa, jossa ratajuoksuun sovellettuna tuo Michielsin 13.47 ei edes riitä.

Mutta ollakseen tarpeeksi hyvävauhtinen suunnistaja, hänen ei tarvitse juosta radalla tuota alle 14 minuutin vitosta. Tämä johtuu siitä, että rata- ja suunnistusjuoksu mittaavat eri asioita: radalla juoksija pyrkii pitämään askeleensa samanlaisena ja myös ”pomppimisensa” mahdollisimman vähäisenä, kun taas suunnistajan on oltava kaiken aikaa valmis muuttamaan askellustaan, ponnistamaan, kääntymään ja nousemaan kaaduttuaan nopeasti ylös – minkä kyllä osasi eräs Lasse Virénkin.

Käänteisesti sanottuna hyväkään ratajuoksija ei pysy suunnistajan juoksuvauhdissa maastossa pitkään. Tästä on runsaasti sekä omakohtaista että maailmalta saatua kokemusta.

Hyvä suunnistussuoritus on kokonaisuus, joka sisältää todella monia haasteita. Yksi tärkeimmistä on se, että pystyy suunnistamaan niin, että juoksukapasiteetti voidaan käyttää. Luulen, että sveitsiläisillä on tässä etu puolellaan, he oppivat jo lapsina suunnistamaan vauhdikkaita ratoja ja menemään rasteille liikoja jarruttamatta. Pohjoismainen maasto helposti opettaa näpräämään.

On hyvä myös huomata, että jos pitkän matkan radalla juostaan vaikkapa kolme kilometriä tietä, tulee Michielsille ja Thierrylle tuolla pätkällä eroa 48 sekuntia. Tämä perustuu laskelmaan, jossa oletetaan että T on vitosella 1.20 hitaampi kuin M. Tämäkin pätee vain, jos tuo kolme kilometriä tietä on heti lähdöstä, mutta olkoon esimerkkinä. Oletettavaa on, että Thierryllä on keinonsa ottaa tuo 48 sekunnin ero kiinni muun 13 kilometrin aikana.

Tiomila15 långa natten

Elias Tiomilan långa nattenin letkassa v. 2015

Miten sitten pitää harjoitella ? Suunnistajan on parasta ajatella niin, että kaikenlaiset harjoitteet kehittävät. On tehtävä pitkää rauhallista, lyhyttä kovaa, pitkää kovaa, vauhtileikittelyä, intervalleja, lihaskuntoa ja ihan sitä suunnistusta hiljaa ja kovaa ja kaikkea siltä väliltä mahdollisimman paljon.

Ratajuoksija selviää tuostakin vähemmällä. Harjoitteiden vaihtelu koskee pääasiassa harjoitusvauhtia ja  –matkaa. Hiihtoharjoittelukin sopii suunnistajalle oikein hyvin, ratajuoksijalle en keksi siitä olevan muuta kuin vaihteluhyötyä ja käyttöä korvaavana harjoitteena vammatilanteessa.

Ja vielä yksi asia, juoksuun liittyen.  Mielenkiinnolla odotan, milloin sprinttisuunnistajat  erikoistuvat.  Ehkä se tapahtuu MM-kisojen eriytyessä ja kun sprinttiin saadaan pidempiä rastivälejä.  Jo reilun kahden minuutin yhtämittaisen juoksun salliva rastiväli antaa Michielsille edun Thierryyn nähden. Ja jos niitä olisi radalla vaikkapa kolme, voisimme saada vaihtelua tuloslistoihin.

-Sepi

Silja-Rastit

Eilen oli siis Huippuliigan avaus Silja-Rasteilla Paimiossa, lisäksi kilpailulla oli näyttöarvoa Puolan Maailmancuppiin sekä Tsekin EM-kilpailuihin. Kilpailu myös televisioitiin joten sekin toi pientä lisäjännitystä. Oma 10. sija ja ero kärkeen +2:08 ei kuitenkaan tyydytä. Tein kolme pahaa virhettä rastiympyrässä ja juoksu ei tuntunut riittävän vapautuneelta. Toisaalta suorituksessa oli hyviäkin asioita: suunnistus rastiväleillä tuntui selkeältä ja helpolta ja en sortunut yliyrittämiseen. Mielestäni rata oli todella hyvä tähän kilpailuun, riittävän haastava ja oli uskallettu viedä rasteja pois mäkienkin päällystöiltä.

Elias K

Kuva: Seppo Väli-Klemelä

Ero kärkeen ei kuitenkaan näytä olevan täysin saavuttamattomissa hyvällä suorituksella ja se antaa toki lisäpotkua omaan tekemiseen. Tästä on hyvä jatkaa pienin viilauksin kohti seuraavia kilpailuja, ja FinnSpring kilpaillaan jo ensi lauantaina jossa on vielä mahdollisuus antaa näyttöjä.

Mainokset