March: Espanja, Suomi, Ruotsi ja Norja

The first week of March we still trained in Pyrintö’s training center in Alicente before we came back home to Finland. It was really nice to be together with a great company when everything was well organized and the hosts of our training center did their job properly.

In finland we took couple of days easy and then we did control tests. Elias ran on a treadmill in Tampere and Anton in a indoor hall in Turku. The results showed some good development and after two weeks in Finland we were happy to travel to Sweden for Måsenstafetten and 10Mila preparation camp.

We did it well in Måsenstafetten and our team won the race. 10Mila camp offered some stony but demanding terrains but we propably learnt a bit more how to orienteer well in these kinds of forests in the end of April when 10Mila takes place in Glimåkra.

Right now Redmachine’s spring camp is still going on and we are in the capital of orienteering, in Halden. We’ll have a lot of good trainings here and also competitions Norwegian Spring 6th to 7th of April.


Maaliskuun ensimmäinen viikko treenattiin vielä Pyrinnön leirikeskuksessa Alicantessa ennen paluuta kotiin Suomeen. Leirikeskuksessa meitä oli noin viitisentoista suunnistajaa, joiden kanssa oli mielekästä treenata, syödä ja palautua. Kaikki toimi hyvin, koska harjoituskuviot oli hyvin suunniteltu ja leirikeskuksen isännät hoitivat hommansa ammattimaisesti. Tällaisessa seurassa on ilo ja kunnia harjoitella!

Suomessa otettiin ensimmäiset päivät aikalailla palautellen. Sitten tiistaina 12.3. juoksimme kontrollitestit kukin omilla tahoillamme. Anton Paavo Nurmi Keskuksen testaamana Kupittaan hallissa ja Elias Varalan urheiluopistolla mattotestissä. Molempien testit menivät hyvin ja laktaatit ja sykkeet olivat pykälän verran alempia joulukuun testeihin verrattuna.

Maaliskuun puolessa välin Anton pääsi jo suunnistamaan Uudenkaupungin ja Turun seudulla, kun Elias vielä kituutti Tampereen lumihankien keskellä. Onneksi Kaupin lumipolut eivät pettäneet, joten tarvittavat harjoitukset saatiin tehtyä myös korkeammilla leveysasteilla.

6036

Antonin pitkä suunnistusharjoitus Uudessakaupungissa. Anton’s long orienteering training in Uusikaupunki.

Parin viikon Suomen visiittikin loppui aikanaan, jolloin pakkasimme laukkumme pikkubussiin, joka suuntasi Turun ja Tukholman kautta Nyköpingiin ja Ruotsin legendaariseen kevätviestiin eli Måsenstafetteniin. Måsenissa aloittajamme itävaltalainen Matthias Reiner puki ensimmäistä kertaa viestikisassa Pyrinnön paitaa päälle ja toi viestiä aivan kelpo sijoilla vähän yli kolme minuuttia kärjen perään. Anton jatkoi siitä ja onnistui tekemään hyvän viestisuorituksen nostaen Punakoneen ykkösjoukkueen neljänneksi 26 sekuntia kärjestä. Elias jatkoi varmaa suunnistusta, piti sijan ja päästi ankkurimme Johan Runessonin 47 sekuntia Stora Tunan ankkurin, Emil Svenskin perään. Jännittävällä ankkuriosuudella tilanteet vaihtelivat mutta lopulta ankkurimme Johan ”Rune” Runesson tuli ensimmäisenä maaliin 50 sekuntia ennen Svenskiä.

Måsenstafettenin tulokset, Måsenstafettenin radat, Kestävyysurheilu.fi:n artikkeli kilpailusta

Nyköpingistä jatkoimme kohti Skånea valmistautumaan 10Milaan, joka odottaa sitten huhtikuun lopulla. FK Göingarnan seuramaja tarjosi loistavat puitteet harjoittelulle ja kattava treenipaketti hioi valmiuttamme tähän yhteen kauden pääkisoista. Päivät täyttyivät tuttuun tapaan suunnistustreenistä ja sitten illalla oli yösuunnistustreeni. Välissä saunomista, spekuloimista ja ruokailua.

Tämä Punakonen kevätleiri on varsinainen Tour de Skandinavia, sillä Ruotsista jatkoimme Norjaan MM-tyyppimaastoihin. Täällä Haldenissa, suunnistuksen pääkaupungissa, ehdimme reilun viikon verran harjoitella hienoissa maastoissa ja kisata 6.-7.4. Norwegian Springissä.

Mainokset

February: Kotona ja Guardamarissa

After the camp in Tenerife we spend two weeks at home in Finland with basic aerobic training including running and skiing and some faster sessions in indoor hall. Soon we travelled to Guardamar del Segura to Pyrintö’s training center for another longer camp in south. Training consists of basic work, quality orienteering trainings with good company and also Costa Calida wre-ranking competitions. And of course best friends, sun and enjoyment of life as an elite athlete.


Tammikuun leireilyn jälkeen vietimme kaksi viikkoa Suomessa. Tuo jakso sisälsi onnistuneen kontrollitestin, akkujen lataamista ja monipuolista harjoittelua. Kelit olivat hyvin odotetunlaiset helmikuun alkupuolen talvikelit ja teimme harjoituksia hiihtäen, suunnistaen ja juosten poluilla, hallissa ja teillä. Pääosin harjoittelu koostui aerobisesta perusharjoittelusta höystettynä voimaharjoittelulla ja muutamalla terävämmällä juoksuharjoituksella. Kahden viikon kotijakson jälkeen laukut pakattiin jälleen ja suuntasimme talven toiselle pidemmälle leirille Guardamar del Seguraan.

Kyseessä on jo hentoiseksi perinteeksi muotoutunut Punakoneen leirikeskus, joka jälleen yhden välivuoden jälkeen on palannut Espanjan suunnistuspääkaupunkiin Guardamar del Seguraan, Alicanten eteläpuolelle. Leirikeskuksessa harjoittelemme vajaan kuukauden verran ja harjoittelu koostuu pääosin perusharjoittelusta, joka sisältää mukavan määrän suunnistusta dyynimaastoissa. Leirikeskus sijaitsee isossa talossa Guardamarin kaupungin etelälaidalla, jossa asuu vaihtuva määrä suunnistajia. Monet harjoittelevat oman ohjelmansa mukaan mutta yhteisiin koviin harjoituksiin kokoontuu mukava kattaus kovatasoista harjoitusseuraa.

Leirin alku lähti hyvin käyntiin ja ensimmäisellä viikolla oli mukava päästä harjoittelemaan oman porukan lisäksi myös muutaman Sveitsin maajoukkuesuunnistajan kanssa. Suunnistusharjoituksissa on keskitytty perusjuttuihin kuten suorituksenhallintaan ja suunnistusrutiineihin. Rantadyynien lisäksi olemme käyneet sisämaassa tekemässä muutaman harjoituksen hieman erilaisissa maastoissa sekä suht aikaista pimeää on tullut hyödynnettyä yösuunnistaen.

Leirin puolivälissä kilpailimme Costa Calidan wre-kilpailuissa, lauantaina pitkällä matkalla ja sunnuntaina keskimatkan takaa-ajossa. Lauantaina Elias sijoittui kolmanneksi 2:04 erolla voittaja Johan Runessoniin ja Anton neljänneksi 2:51 kärkeen jääneenä. Lauantain kisa oli kunnon espanjalainen pitkä matka ja kelikin oli talvipäivälle melko kuuman tuntuinen. Seuraavan päivän keskimatkalla suoritukset olivat hieman pehmeämpiä ja kokonaiskilpailusta tulivat sijat 3. ja 6.

Tulokset: https://www.control200.com/CC/

IMG-20190224-WA0017

Training company and friends in the competition center of Costa Calida. Treeniseuraa ja ystäviä Costa Calidan kisapellolla. Kuva: Jutta Jussila.

Seuraavaksi harjoitellaan vielä viikon verran Punakoneen leirikeskuksessa jonka jälkeen suunnataan takaisin kotiin. Pohjoismainen kilpailukausi avataan Måsenstafettenissa 24.3 Ruotsin Nyköpingissä.

January: Teneriffan juoksuleiri uskomaton menestys

Training camp in Tenerife was a success! At the training camp we focused mainly on physical part of orienteer’s winter training. Our main trainings were 2*4*5′ hill reps and fast 30′ run plus 10′ fartlek. We also did many long runs and easy recovery jogs. We had a good company with our club mates and some national team runners. Now we are in Finland for a while and soon we start more orienteering-like training period in Alicante, Spain.


Vuosi vaihdettiin rauhallisin tunnelmin Antonin juostessa Eurajoen uv-juoksun ja Eliaksen kilpaillessa Keski-Tampereen sprinttiviikolla. Kovat juoksuharjoitukset aloitettiin jo joulukuun puolella ja tammikuussa homma jatkui. Pyrimme kovissa harjoituksissa välttelemään liukastelua ja juoksime 3*1 km + 3 km treenin, Elias Pirkkahallissa ja Anton Uudenkaupungin juoksuputkessa. Treenasimme siis pääosin samansuuntaisella harjoitusohjelmalla, vaikka olimmekin eri paikkakunnilla.

Tammikuun seitsemäs päivä matkustimme Teneriffalle juoksuleirille. Perillä odotti jo Niemen Aleksi, Jussilan Jutta, Saikon Antti ja Karholan Lotta, eli tosi hyvä treeniporukka. Paikan päällä osa treeneistä tehtiin myös Ojanahon Ollin kanssa, joka oli Kirmulan Miikan kanssa samaan aikaan leirillä. Olli ja Miika leireili korkealla Teiden juurella, kun taas me asuimme lähellä merenpinnan tasoa saaren eteläosassa.

Leirillä noudatimme Sepin ennalta suunnittelemaa harjoitusohjelmaa, joka aluksi noudatti perinteistä kevyen, kovan ja pitkän päivän rytmitystä. Toisella viikolla pidennettiin kaavaa seuraavanlaiseen rytmiin: kevyt, kova, kova, pitkä, pitkä, kevyt ja kevyt. Tällöin harjoituskuormaa kertyi vähän enempi, mutta siitä toisaalta myös palauduttiin.

lähimaaston hiekkapolkuja.jpg
The terrain near our accommodation offered good conditions for trail running. Majoituksemme läheistä maastoa, jossa kelpasi juosta.

Leirin kovia harjoituksia oli oikeastaan kolmenlaisia: 2*4*5′ mäkivedot, 30′ TV + 10′ VL ja sitten perinteinen 2*20′ VL eli vauhtileikittely. Mäkivedot olivat ihanteelliset tehdä Teneriffan pitkissä mäissä. Teimme tämän treenin asfaltilla, jolloin pystyimme paremmin keskittymään itse juoksemiseen ja juoksutekniikkaan. Oikeastaan muut treenit teimmekin sitten hiekkapoluilla tai -teillä, joita kyllä löytyi riittämiin.

Moniin pitkiin treeneihin ajoimme ylös vuorille, jolloin pääsimme nauttimaan parhaista poluista ja maisemista. Välillä priorisoimme kuitenkin palautumisemme ja kävimme lenkillä lähimaastossamme suoraan kämpiltä, jossa oli myös loistavia hiekkapolkuja kumpuilevassa maastossa.

IMG_20190112_125850545.jpg

Cold therapy and food – all what you need after a hard session. Kylmähoitoa ja syömistä kämpillä.

Kaikkiaan leiri meni hyvin. Pystyimme tekemään pääharjoitukset pääosin palautuneina, mutta tarvittavaa rasitustakin kertyi. Tästä on hyvä jatkaa kohti helmikuuta ja lajinomaisempaa harjoittelua.

– Anton ja Elias

Kevään kuviot

Aloitin opiskelut viime syksynä Turun yliopistolla maantieteen laitoksella. En pidä kuitenkaan juuri kiirettä opintojen etenemisen suhteen ja kaikenlaiset tavoitteet ovat yksinomaan urheilun ja suunnistuksen puolella. Harjoituskauden alun olin pitkälti Turussa ja harjoittelin täkäläisen urheiluakatemian kanssa. Ehdin toki käydä muuallakin, kuten Latviassa, Ahvenanmaalla, Hauholla, Pyynikillä, uudestaan Ahvenanmaalla, Ikaalisissa ja Jämillä. Akatemian viikkorytmi sopi minulle oikein hyvin. Maanantaina kevyttä, tiistaina mäkeä (joka oli kehityskohteeni pitkälle tammikuulle) ja keskiviikkona pitkää. Kun torstaisin otin vähän kevyemmin kuin muut, jaksoin viikonloppuna harjoitella hyvin. Minulla on nyt kokemusta niin Tampereen kuin myös Turun urheiluakatemioiden suunnistusryhmistä ja molemmista on vain positiivista kerrottavaa.

orrdal

Kävin syksyllä Ahvenanmaalla päivittämässä karttaa Pyrinnön ja IF Ålandin yhteisiä ensi kevään kisoja varten. Samalla kerkesin tehdä mäkitreenin Orrdal Klintin huikeissa maastoissa. Ei taida löytyä muualta eteläisestä Suomesta tällaista penkkaa. Käyräväli on 2,5 m.

Pitkän kotimaisen syksyn jälkeen oli mukava lähteä kolmen viikon juoksuleirille Fuengirolaan. Kävin myös maajoukkueleirillä Barbatessa viiden päivän suunnistusleirillä. Pääteema oli kuitenkin vielä tammikuun loppuun asti (minulle poikkeuksellisesti) fysiikan puolella ja enempi palasin lajiharjoitteluun helmikuun alussa. Ensin Kisakalliossa, sitten Turussa ja lopulta umpihankikausi huipentui Nauvossa, jossa juoksin yhden pitkän ja kaksi kovaa treeniä kahteen päivään.

Olivathan talvimaisemat hienoja, mutta lähdin kuitenkin toiseksi kolmen viikon setiksi Espanjaan ja tällä kertaa Pyrinnön leirikeskukseen Barbateen. Viime vuoden tapaan Punakone leireili pitkän kaavan kautta Espanjan lämmössä ja puitteet olivat tänäkin vuonna kunnossa.

jälkispekulaatiot

Kovan yötreenin jälkeiset jälkispekulaatiot La Breñan hiekkatiellä. Kuva: Ville Saikko.

Roppakaupalla karttoja, ruokaa, hyvää seuraa sekä sopivasti yhteisiä kovia treenejä ja opettavaisia rastinottovirheitä. Pari takaiskuakin kohdalleni osui, kun nyrjäytin nilkkani ja sairastuin flunssaan. Nilkka vei päivän ja flunssa kaksi päivää. Viimeisen viikon pääsin starttaamaan terveenä ja matkustin takaisin Fuengirolaan antamaan jaloille erilaista juoksuärsytystä.

Tämän päiväisen intervallitreenin meininkiä

Kevään leirit ovat olleet ajallisesti niin pitkiä että mihinkään ei ole ollut kiire treenata ja tuntuu että olen harjoitellut aikalailla sopivasti. Tästä on siis hyvä jatkaa, ja jatkan viikoksi kotiin, viikoksi Sveitsiin (EM-kisoihin valmistavalle leirille) ja maaliskuun lopulla Tanskaan Danish Springiin, jossa avaan kisakauden. Pyrinnön leirikeskus olisi mahdollistanut koko kevättalven jatkuvan leirityksen, mutta tuntuu että tällainen järjestely, jossa aina välillä käy kotona Suomessa, sopi minulle ihan hyvin. Tästä on hyvä jatkaa treenejä eteenpäin ja tuntuu että harjoituskausi on sujunut tähän mennessä hyvin.

los canos de meca

Majoituksemme rantamaisemia Los Caños de Mecassa. Takana siintää Faro de Cabo Trafalgar.

-Anton

VUODEN VALMENTAJA

Otsikon titteli tuli minulle yllättäen ja pyytämättä. Jopa niin yllättäen, että itsekin sain siitä tietää vasta, kun Kuukka Brosin luoja Esa siitä onnitteli palkitsemistilaisuutta seuranneena aamuna. Juhliin en mennyt, koska en tiennyt palkinnosta, enkä yleensäkään tykkää juhlista ja olen huono olemaan yötä pois kotoa.

Ensimmäinen ajatus oli, että näitä nyt tulee jatkuvasti. Juurihan vuonna 1985 minut palkittiin ”vuoden yksilöurheilun valmentaja Karkkilassa” –tittelillä. Liukkosen Juha taisi sinä suvena tehdä jotain merkittävää. Ja nyt siis tuli taas.Anton Kuukka q

Pienen mietinnän jälkeen tuntuu tietysti hyvältä saada tunnustusta. On hienoa, kun valmentajia huomioidaan. Erityisen hienoa on, kun tämä tunnustus tulee kollegoilta, Suunnistusvalmentajat ry:ltä, jossa tiettävästi hyvin ymmärretään, mitä valmentaja tekee. Ja samalla tuli mieleen, että toivottavasti Elias, Anton ja Eikka ymmärtävät, että tämä on tunnustus heille.

Eikka HL Paimio -17

Hyvät urheilijat tekevät hyvän valmentajan. Kyllä he ymmärtävät.

Uskon, että olen keskusteleva valmentaja. Keskustelen paljon, paitsi urheilijoideni, myös muiden valmentajien ja ylipäänsä muiden ihmisten kanssa. Huomaan monesti, että minulle on vuosien saatossa muodostunut oma käsitykseni valmentamisesta, myös sen sisällöstä, mutta ehkä enemmänkin tavasta toteuttaa.

Latvia mc sprintti

Olen jo vanha. Maailman kenties kovimmassa urheiluliigassa, koripallon NBA:ssa, vain yksi valmentajista on minua vanhempi, hänkin vain vajaan vuoden. Greg Popovich on valmentanut San Antonio Spursia reilut 20 vuotta ja juuri siksi häntä pidetään yleisesti sarjan parhaana valmentajana. Valmennustyössä kokemus ei ole haitaksi ja sitä on vaikea hankkia muuten kuin vuosien kuluessa.

Valmentaminen on ihmisen valmentamista, ihmisen johtamista. Se on mukana elämistä. Varmasti paras koulu valmentajaksi on elämänkoulu, olla mukana kasvattamassa lapsia ja lapsenlapsia, olla mukana työyhteisössä ja oppia, mitkä asiat vaikuttavat myönteisesti ja mitkä tuhoavat yhteisen kehittymisen. Oppia ymmärtämään, että pienelläkin virheellä voi olla isot seuraukset. Oppia se, että tappio kasvattaa paljon enemmän kuin voitto ja että voitto on vain seurausta siitä, että uskoo joka tilanteessa loppuun asti voittavansa. Keinot kyllä yhdessä keksitään.

Seuraan aktiivisesti urheilua aivan laidasta laitaan. Mietin jatkuvasti, miksi joku urheilija on hyvä ja miksi joku epäonnistuu. Vuosien aikana minulla on ollut onni saada runsaasti läheisiä ja vielä läheisempiä keskustelukumppaneita, joilta voin aina tarkistaa asioita ja yrittää ymmärtää, oliko oletukseni oikea tai väärä. Eivätkä he kaikki ole valmentajia tai edes urheilijoita. Kannustan myös urheilijoitani seuraamaan muita lajeja ja yleensä elämän ilmiöitä, jotta he paremmin voivat ymmärtää eri asioiden vaikutuksen
toisiinsa.

Yksi harrastuksistani on sotahistoria. Luen parhaillaan kirjaa ”Yksi rykmentti, sata tarinaa”, joka kertoo JR1:n vaiheista jatkosodan lopussa. Yksi kertojista, veteraaneista, on Viljo Kuukka, joka Valkeasaaren tulimyrskystä sanoo: ”Sit kun ei olt ketään muita, pelkästää minäkii siel, sit lähin”. Lukiessani mietin, onko hän sukua Eliakselle ja Antonille ja onko tuosta sisusta jotain periytynyt. Ainakin sitä voidaan käyttää esimerkkinä siitä, mitä sisu ja loppuun saakka yrittäminen on, vaikka tappio tuleekin. Ja esimerkkinä siitä, miten kauas tuollainen sisukkuus seurauksiltaan yltää.

Suurin ilo valmennustyössä tulee tietysti urheilijan onnistumisesta. Valmennan myös tyttärentytärtäni Viiviä, joka 12-vuotiaana ottaa ensi askeleitaan suunnistajana. Olimme syyskesällä Karkkilassa suunnistamassa Karkki-Rastin mailin mittaisen radan ja tarkoituksena oli opettaa Viiville korkeuskäyrien ymmärtämistä.
Viivin lähtötasoksi voidaan arvioida nolla ja siksi menimme hyvin rauhallisesti maaston muotoja tutkiskellen. Loppua kohti sitten Viivi jo vähän kiristi vauhtia ja viimeiselle rastille tullessamme lammen rannassa kysyin, että ”etkö aio nousta rinnettä rastille ?”. Taakseen katsomatta Viivi vastasi: ”Nousen vasta tosta notkon kohdalta !”

Valmennus tuo suurta iloa. Siksi valmennan.

Jälkipyykkiä

Kurkistin tänään parvekkeelle ja huomasin että kauden 2017 jälkipyykki on jäänyt pesemättä. Kirjaimellisesti parvekkeelta löytyi viimeisten kisojen vaatteet numerolaput paidoissa, varakompassit ja geelit trikoiden taskuissa. Tuumasin ajan olevan kypsä ja nostin vaatteet pesukoneeseen, tuleehan Sm-erikoispitkästä kohta jo viisi viikkoa.

Marraskuu on ihan hyvä aika pestä pyykkiä ja katsoa taaksepäin. Avata harjoituspäiväkirjan hien liimaamat sivut ja karttakansion analyysit. Oma kauteni oli varsin kaksijakoinen. Emme ole kovin innokaita asettamaan tulostavoitteita, mutta kun niitä usein kysytään niin tuleehan niitä sitten mietittyäkin. Viime kaudelle olin pohtinut tavoitteikseni päästä MM-kisoihin Viroon ja muutenkin menestyä mieluummin MM-kisojen lisäksi maailmancupeissa ja muissa isoissa kisoissa. Noh, en päässyt MM-kisoihin enkä niittänyt tyydyttävää menestystä maailmacupeissa tai World Gameseissa. Aina en ollut parhaimmillani, joskus olin. Aina en suorittanut hyvin, joskus suoritin ihan kelvollisestikin. Saatoin juosta jopa lähelle omaa tasoani mutta ns.aiemman saapumiserän maajoukkueravurin sanoin: ei silti tarvitse olla tyytyväinen siihen omaan tasoon. Näin jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin todella hienoa ja tärkeää edustaa Suomea kolmella mc-kierroksella ja Puolan World Gameseissa.

Mitä tulee sitten kotimaan kisoihin niin nehän menivät ihan hyvin. Keväältä yhden näyttökisan voitto ja syksyltä kaksi Suomen mestaruutta, väliin kaikenlaisia muita kisoja. Syksyn isoimman yllätyksen koin Sm-sprintissä jossa ujutin Nonamen juoksuhousujen plakettitaskuun neliskulmaisen esineen joka tuntui yllättävän lämpimältä reittä vasten.  Edellispäivän teräväkulmainen ja jäätävän kylmä Sm-viestin nelosplaketti vaihtui seuraavan päivän melkein pyöreäreunaiselta tuntuvaan nelossijan palkintoon.

Elias SM pitkä 2017

Kun muistelee menneitä niin seuraviestithän nousevat usein ensimmäisenä mieleen. Niin myös tänä vuonna, Tiomilan vitossija, Jukolan pronssi ja 25Mannan voitto ovat hienoja saavutuksia mutta tarinat niiden takaa parhaiden kavereiden kanssa ovat paljon tärkeämpiä.

-Elias

KYLLÄ SE SIITÄ

Kulunutta sanontaa käyttäen kevätkausi on taputeltu. Tai ei aivan – tätä naputellessa Antulla on edessä vielä sotilaitten MM-kisat Haminan suunnalla ja molemmilla veljeksillä tietenkin Jukola.

Mutta tarkoitankin Eliasta, jonka kevätkausi taputeltiin muutaman viikon aikana huhti-toukokuussa niin, ettei oikein huomattukaan. Kuuden viikon aikana tuli kolmetoista kivikovaa starttia, päällekkäin menivät Huippuliiga, maailmancupin näyttökisat, MM-näyttökisat, SM-keskari ja maailmancup.

Ja käteen ei jäänyt mitään, MM-paikka jäi haaveeksi.

Noista kolmestatoista kilpailusta Elias juoksi terveenä kaksi tai kolme, emme pysty sitä jälkeenpäinkään tarkemmin sanomaan. Siljarasteilla meni hyvin, FinnSpringissä ei niinkään ja Tiomilassa lönköteltiin pimeässä, joten emme tarkkaan tiedä, mikä tilanne oli tuolloin. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä kipeästä nilkasta on pari päivää Tiomilan jälkeen. Ja ensimmäiset merkinnät jostain taudista ovat Sipoon sprintin tienoilta.

Olimme tietenkin yhteydessä lääkäriin ja saimme juoksuluvan jokaiseen kilpailuun. Nilkka meni pikku hiljaa huonommaksi ja magneettikuvattiinkin Viron testikisojen jälkeen. Ei mitään vakavaa, nivelkapseli vain ärtynyt, kaikki ehjänä. Flunssa tai mikä lienikin kulki omaa latuaan ja heitti parin päivän kuumeen ennen Viron kisoja.

Hyvän alun jälkeen sijoitukset putosivat reilusti, kärkivauhtiin ei ollut asiaa. Koen epäonnistuneeni valmentajana, kun en ymmärtänyt, että huolimatta pisteitä huutavista sarakkeista olisi pitänyt jättää kisoja väliin ja antaa nilkalle edes mahdollisuus parantua. Lopputulos ei olisi ollut ainakaan huonompi.

Tunnustan, etten juurikaan perehtynyt matematiikkaan, enkä miettinyt valintoja pistetaulukkojen mukaan. En ymmärtänyt, että niitä tuijotettiin sillä vakavuudella, että meidän ainoa mahdollisuutemme olisi ollut tähdätä harkintapaikkaan.

Pistetaulukko loi tilanteen, jossa urheilijat suunnistivat valitsijoita varten, taulukko oli antamassa valitsijoille matemaattisen perusteen. Tietenkin jälkeen päin on syytä miettiä, oliko kilpailuohjelma valmennuksellisesti kelpo ja esimerkiksi sitä, oliko järkeä pisteyttää takaa-ajokisa. Siis kilpailu, jossa kärjessä lähtenyt Martin Regborn juoksi loppulenkin väärällä kartalla ja silminnäkijänä voin sanoa, että ainakin yksi kilpailija suunnisti ilman karttaa.

Valintojen kanssa olen ollut tarpeeksi tekemisissä osatakseni sanoa, että matemaattista perustetta ei tarvita. Valitsijan on vain valittava joukkue, jolla uskoo olevan parhaat menestymismahdollisuudet, näytti taulukko mitä tahansa.

Ja uskon valitsijoiden näin toimineenkin. Eikä minulla ole mitään tarkoitusta sanoa, että MM-joukkueeseen tulivat väärät urheilijat. Jokainen heistä on paikkansa ansainnut ja kannustan heitä vilpittömästi menestykseen. Eikä se, että Elias ei tavoitteeseensa yltänyt ainakaan pienennä  iloamme siitä, että valmennusryhmäämme kuuluva Einari kisoihin valittiin.

Vaikka haluankin sanoa, että se on ollutta, mikä mennyttä ja nyt katse eteenpäin, tiedän ettei urheilija valintoihin suhtaudu olankohautuksella. Urheilijan pitääkin olla tulokseen pettynyt.Elias mc long

Minulla on tästäkin kokemusta. Vajaat 40 vuotta sitten MM-suunnistettiin Norjassa. Valintakriteereiksi oli ilmoitettu menestyminen aikaisemmissa kansainvälisissä kilpailuissa sekä MM-katsastus. Olin edellisen vuoden PM-kilpailussa paras suomalainen ja kevään monimaaottelussa niinikään paras suomalainen. Katsastuskilpailussa olin neljäs.

En kuitenkaan mahtunut viiden suunnistajan joukkueeseen. Kun kuulin valintatuloksen puhelimitse, konkreettisesti uutisesta kärsi liinavaatekaappimme yläkomeron ovi. Tuoli, jolla istuin törmäsi siihen  voimalla. Ja huomaa nyt, että tässä puhutaan minusta, ei Eliaksesta, joka on fiksu mies.

Tuon valinnan jälkeen muuten tein ”huovilat” eli pyysin kirjallisen selvityksen valinnan perusteista. Silloinen  liiton sihteeri Matti Nummela vastasi kirjeellä, jossa luki ”valiokunnan puolesta kerron, että kohdallasi ilmoitettuja valintakriteerejä ei voitu noudattaa”.

Joustavuutta löytyi siis jo silloin.

Nyt Elias on juossut reilun viikon hyvällä alustalla ja nilkka on paljon parempi. Nilkkahan loukkaantui talven harjoitusleirillä pahasti ja suunnistaja itse on sitä mieltä, että hän kolautti sen johonkin Tiomilassa. Minä taas mietin, että jatkuva tiukka teippaus vamman jälkeen on aiheuttanut nivelkapselin ärtymisen.

Niin tai näin, Jukolaa kohti mennään hyvällä mielellä. Ja tulihan valinta World Gamesiin heinäkuun lopulla. Kyllä se siitä.

Harjoituskauden alku

Viime kesän ja syksyn kisoista ei tullut liiaksi kirjoiteltua tänne blogiin, mutta annetaan tulosten puhua puolestaan ja tässä koosteena loppukesän ja syksyn tulosliuska:

  • JWOC sprintti: 15.
  • JWOC pitkuri: 10.
  • JWOC keskari: 7.
  • JWOC viesti: 3.
  • O-Ringen E1: 7.
  • O-Ringen E2: 10.
  • O-Ringen E3: 11.
  • O-Ringen E4: 78.
  • AM-pitkä (H21): 4.
  • AM-viesti (H21): 1.
  • Egames keskari (H21): 21.
  • Egames pitkuri (H21): 5.
  • SM-pitkä: 2.
  • SM-sprintti: 16.
  • SM-viesti: 7.
  • Euromeeting keskari (H21): 22.
  • Euromeeting pitkuri (H21): 27.
  • Euromeeting sprintti (H21): 38.
  • Suunto Games pitkuri (H21E2): 13.
  • Suunto Games keskari (H21E): 64.
  • 25manna: 4.
  • 25mannakorten (H21): 51.
  • SM-erikoispitkä: 2.

Heti SM-erikoispitkän jälkeisenä maanantaina aloitin varusmiespalveluksen Urheilukoulussa eli sotilaallisesti ilmaistuna Kaartin jääkärirykmentin tiedustelukomppaniassa. Syksyn saapumiserään valittiin kaikkiaan seitsemänkymmentä kesälajien urheilijaa ja meitä suunnistajia on kolme minun lisäksi. Urheilukoulun tavoitteena on yhdistää lain velvoittama sotilaskoulutus sekä tavoitteellinen  huippu-urheilu.

kisakallio2

Kuva: Seppo Väli-Klemelä

Varsinkin intin ekoina viikkoina huomasin, ettei se ole mikään ihan helpoin yhtälö, ja vaatii melkolailla viitseliäisyyttä itse varusmieheltä.

Kirjoitin inttikuulumisia VJ:n blogiin jonka voi lukea täältä: http://www.vjsport.fi/fi/varusmiesurheilua/

Anton

Rakas (harjoitus)päiväkirja!

Mielestäni harjoituspäiväkirja on urheilijan työkaluista tärkeimpiä, itselleni se on ollut jo pitkään peili sekä urheiluun että muuhunkin elämiseen ja päätinkin nyt julkaista tallenetun hetken viime vuodelta.

Viime viikonloppuna palasin leiriltäni Espanjasta. Ikäänkuin leirin summauksena ajattelin julkaista pätkän harjoituspäiväkirjastani leiriltä. Tarina on vauhtileikittelyharjoituksesta viime vuoden puolelta ja se kuvaa hyvin harjoituksen ja koko leirin tunnelmia. Jokainen harjoitus ei toki saa näin pitkää kuvausta päiväkirjaan, vaan tekstiä tulee sen verran kuin on tullakseen.

 

”Suuntaan askeleeni kohti lounasta. Kevyet ja kovat harjoitukset kohti lounasta, pitkät pohjoiseen. Juoksen rantakatua ja väistelen ihmisiä sekä aamuisen sateen tekemiä lätäköitä. Suomen kieltä kuulee melkein enemmän kuin espanjaa. Aurinko pilkistelee sadepilvien takaa ja hymyilen onnelleni. Tiedossa on vauhtileikittelyharjoitus laukkaradan läheisillä kukkuloilla. Askelista kuuluu läpsytys, jalkateräni kolistelevat hervottomasti eri suuntiin. Niitä ei ole koulutettu juoksemaan tasaisella kivetyksellä vaan rantapolun kivikko-juurakoissa. Pian askeleeni tasaantuu mutta läpsytys ei lakkaa. Koitan hioa tekniikkaani. Rullaan askeltani aavistuksen enemmän ulkoterän kautta, aivan kuten Kalevi Kuukka neuvoi. Ääni lakkaa ja askel rullaa mukavammin. Pappa sai askeleensa rullaamaan vaikka juoksikin kumisilla tennareilla. Työnnän jalkaa enemmän taakse ja röyhistän rintaani kuin Lasse Myrskylän hiekkateillä. Annan ilman kiertää kunnolla ja S-koon juoksupaitani yhtäkkiä kiristääkin rintakehäni ympärillä. Rytmitän juoksuani käsilläni rennosti kuin Kössi, tuo kustavilainen hölösuu joka hymyilee muille mutta itselleen ei anna armoa.

Vilkaisen kelloa ja ihmettelen kuinka hankalaa on pitää yli 4 minuutin kilometrivauhtia. Kun Antun kanssa hankimme ensimmäisen gps-kellon vuonna 2011 Ungdomens Tiomilasta voittamillamme lahjakorteilla, ihmettelin usein miten voisin juosta kevyesti alle 4 minuutin kilometrivauhtia.

Lihakseni eivät ole vielä täysin lämpimät mutta tunnen lämmön lisääntyvän jatkuvasti. Kalvot ovat irtonaiset mutta lihaksen sisustat eivät täysin väljät. Hieronta tekee hyvää, sen tiesi jo suuri Paavo. Matkin hänen ilmettään, kivikasvot. Kuvittelen vasempaan käteeni taskukellon, jonka käännän ylöspäin maaliviivan kohdalla jotta voin painaa kellon pysähdyksiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta aikaa sillä tiedän sen ilmankin, uusi maailmanennätys. Mietin myös Kolehmaista, levitän kasvoilleni mahdollisimman leveän hymyn ja seuraavaksi kuvittelen Väätäisen juoksemassa etelässä. Oranssi kauluspaita ja puuvillaiset shortsit. Hirmuinen loppukiri joka olisi kestänyt ikuisuuksiin.

Kaikki he juoksivat kovempaa kuin minä. Usein mietin mikä heidät erottaa minusta. Minulla on maailman paras valmentaja, usean vuosikymmenen tietotaito ja kaikki mahdolliset avaimet käsissäni. Olosuhteet, työ ja tukitiimi on kunnossa. Ravinto on varmasti laadukkaampaa, sykemittarit ja gepsikellot. Päivien päätteeksi saan palata kotiini jonka jaan rakkaan kihlattuni, Lauran, kanssa.

Ehkä se on se itsekuri, sitä usein mietin. Suhtautuminen kaikkeen urheiluun eli koko elämään säntillisemmin, tekemällä kaiken vielä hieman paremmin ja itseäni säästämättä voisin nousta uudelle tasolle. Toisaalta taas tuntuu että mitä rennommin ottaa, sen paremmin kulkee. Mitä vähemmän stressiä, sitä paremmin palautuu.

Pysäytän kelloni kun saavun liikenneympyrän viereiselle nurmikolle. Käytän viisi minuuttia juoksutekniikkaan. Ensin kuusi kierrosta lantion pyöritystä myötäpäivään, sitten vastapäivään. Teen liikkuvuusliikkeitä ja juoksutekniikan drillejä. Hyppelen, pyörittelen ja venytän. Jumpan jälkeen olen valmis vauhtileikittelyyn, fartlek. Kuulemma ainut ruotsinkielinen sana, joka tunnetaan Kenian Itenissä. Tiedossa on 40 minuuttia reipasvauhtista juoksua mäkisessä maastossa, pidän kovasti.

Kun napsautan kellon käyntiin ja lähden juoksemaan ensimmäistä seitsenminuuttista, en ole enää kukaan esikuvistani, silloin olen Elias Kuukka.

Juoksen omalla tyylilläni ja itseni vuoksi. En juokse Suomen kansan vuoksi, en juokse Suomea maailmankartalle. Tunnen harteillani monien toiveet, en odotuksia. Kuulen korvissani 469 pyrintöläisen kannustuksen, koko kymmenpäisen tiimini luottamuksen. Jos suomalaisella on jotain sanottavaa tai kritisoitavaa, hän ei sano sitä suoraan. Tunnen kuitenkin sen että monella on tekemisistäni pahaa ajateltavaa, itse toivoisin että asiat sanotaan suoraan ja palaute kerrotaan viipymättä. Sellaisella joka ei kerro suoraan, ei ole paikka kannustusjoukoissani, silti en vihaa. He eivät ole vihani arvoisia.

Ensimmäinen nousu on tuttua hiekkatietä joka muuttuu myöhemmin poluksi, nousu on yhteensä melkein 85 metriä. Tuumin että mäen jyrkkyys on juuri sellainen että terävillä jaloilla sen pystyy juoksemaan pitkällä askeleella, mutta jos on väsynyt niin silloin askel lyhenee ja juoksu muuttuu kiipeämiseksi.

Mäen päältä käännyn pienemmälle polulle joka johtaa alaspäin, kohti notkoa. Se kääntyy ensin oikealle, sitten vielä tiukemmin vasemmalle. Polku haarautuu, tulee risteys ja käännyn vasemmalle. Hetkeä myöhemmin en enää tiedä mistä suunnassa on kaupunki tai missä meri. Ilman karttaa pystyn eksymään jopa Kärsämäen keskustaan. Kun minulla on kartta ja kompassi, saatan selvitä 17 km:n radasta pimeässä hämäläismetsässä lähes yhtä nopeasti kuin maailman parhaat. En välitä kuitenkaan eksymisestäni, juoksen vain. Kovaa mutta rennosti. Välissä juoksen minuutin hiljempaa ja sitten taas kuusiminuuttinen kovaa. Nautin todella itseni tiukalle laittamisesta, tai enhän ole lähelläkään maksimia mutta kovempaakaan ei tunnu pääsevän. Maastossa ei montaa tasaista kohtaa ole, niillä harvoilla siirrän askeleeni painopisteen alle ja nousen päkiälle. Alamäissä koitan kääntää vartalon kulmaa eteenpäin ja antaa painovoiman tuoda minut alas. Ylämäissä taas koitan pitää askeleen sopivan mittaisena ja työntää pakaralla, takareidellä ja lopulta pohkeella itseäni ylös.

Pisin mäki jonka juoksen on noin kolmen ja puolen minuutin mittainen ja nousee 112 metrin korkeuteen merenpinnasta.

En ole vielä sinut Espanjan luonnon kanssa, en tunne sitä täysin. En tiedä vielä miltä mikäkin alusta tuntuu jalan alla, liukuuko tossu pikkukivillä, entä tuolla erikoisella liuskekivellä. Eri alustat pitää oppia tunnistamaan myös äänestä: miltä kuulostaa minkäkin värinen muta ja kuinka se liukuu. Entäs iso lehti tai juuri kiven vieressä ? Myös kasveja pitää kuunnella, miten mikäkin lehti kahahtaa, miltä matala nurmikko kuulostaa. Mitkä kasvit pistävät, minkä lehdet ovat pehmeitä. Vasta kun oppii tuntemaan, tietämään, kuulemaan ja haistamaan luonnon, pystyy juoksemaan kovaa katsomatta jalkoihinsa ja asettamaan jalkansa oikein.

Juoksen harjoituksen loppuun asti terävillä jaloilla ja viimeisen vedon päätyttyä hengähdän polviini nojaten kolmen henkäyksen ajan. Huomaan olevani kananlihalla enkä ole oikein lainkaan hiessä. Käännän askeleeni kohti alamäkeä, kovaa asfalttia ja lopulta rannan kivetystä. Ihmisiä on jälleen hurjasti rantabulevardilla. Lätäköt ovat kuivuneet ja tuuli antaa lämpimän henkäyksensä mereltä. Väistelen ihmisiä ja kierrän koirat kaukaa. En halua nilkkaani pientäkään tulehdusarkaa puremaa. Myös vanhukset kierrän kaukaa, en halua omalletunnolleni yhtään murtunutta lonkkaa.

Juoksu kulkee edelleen hyvin ja rytmi pysyy hyvänä. Kahvilan ikkunasta vilkaisen tekniikkaani ja koitan vielä hieman lyhentää askeltani. Askeleestanihan ei saa lyhyttä millään, otan muutaman askeleen tarkkuudella aina 166 askelta minuutissa. Lopulta tulee oikea kohta josta poikkean sivukadulle, vauhti hiljenee itsestään. Joudun lähes pysäyttämään vauhtini jokaisessa risteyksessä. Vaikka tiedän kadun yksisuuntaiseksi, otan varman päälle. En halua jäädä juuri nyt auton alle. Minusta ei tule sprintteriä, ei vilkkaisiin kaupunkeihin.

Pysäytän kellon rappukäytävän ovella ja mietin esikuviani. Mitaleja, maailmanennätyksiä ja ruskeita kirjekuoria. Omanikin tulee vielä, ei ehkä Virosta eikä Latviasta. Ei välttämättä Norjastakaan, mutta ehkäpä Suomesta ensi vuosikymmenellä?!”

-Elias

Juhlaa koko päivä

Sunnuntaiaamuna vilkaisen puhelinta. ”Henkilön Seppo Väli-Klemelä syntymäpäivä, koko päivä”. Se on fb, joka muistuttaa. Itse on muistettava vain, että on myös isänpäivä.

Vaimo on laittanut jo kahvia ja paahtoleipää, kääretorttu tarkoittaa juhlapäivää. Lapset ovat maailmalla, joten ei tarvitse aamiaista sänkyyn odottaa ja pirun hankalaahan onkin juoda kahvia selällään sängyssä.

Samalla kun luen aamun lehden, teen ensimmäisen tsekkauksen, kertooko my-o jotain valmennettavien eilisistä treeneistä. Kertoo ja ei kerro, tämä vähän vaihtelee, mutta oikein hyvin hpkssa on tietoa paitsi tunneista ja kilometreistä, myös tuntemuksista ja mielialoista. Olen pyytänyt paljon tekstiä ja sitä tulee, usein on hymy suupielessä, kun luen Eliaksen oravahavainnoista tai ihmettelystä, miksi peurat jäävät Kauppiin talveksikin.

Puhelin piippaa jatkuvasti fb-onnitteluja. Mielenkiintoinen havainto on, että ennen yhdeksää tulevat onnittelut ovat poikkeuksetta suunnistuskavereilta, sukulaiset ja velkojat heräävät ilmeisesti myöhemmin. Iloisen poikkeuksen tekee Sirpa-serkku, joka hänkin oikeastaan on suunnistaja, vaikka en olekaan häntä rasteilla kymmeneen vuoteen nähnyt.

Päätämme vaimon kanssa lähteä viemään kynttilää isän haudalle heti aamusta. Hiihtämäänkin voisi kelin  puolesta mennä, mutta ei lähdetä ainoita suksia raapimaan. Vaimolla kyllä on sauvat, tällä kertaa kyynärmallia, kun kolme viikkoa vanha uusi lonkka kaipaa vielä sivustatukea askellukseen.

Siellä ne lepäävät liki vierekkäin, isä (ja äiti), isoisä ja kummisetä. Pienen paikkakunnan etuja, että kaikki löytyy läheltä. Jatkamme pienelle kiertolenkille ja vaimo pyytää minua kontrolloimaan, että kävelee suorassa. Siitä onkin aikaa, kun olen tätä naista valmentanut.

Kotona on päivän ensimmäisen penkkiurheiluhetken vuoro. Alppihiihtoa ja golfia, kaksi telkkaria samaan aikaan auki. Päivän mittaan sitten tulee seurattua vielä koripalloa, formulaa, jääkiekkoa ja edellispäivän jalkapalloakin katselen vielä nauhalta. Harmittaa tietysti Huuhkajien puolesta, kun voitto ei tule sitten millään. Pistin jo illalla Eerolle pari viestiä siitä, ettei kannata turhia harmitella. ”Olis noista jo pitänyt tehdä” oli vastaus.

Urheilulajit ovat yllättävän samanlaisia. Tilanteet tulevat yllättäen ja ratkaisut joko onnistuvat tai eivät. Pyydän usein valmennettaviani seuraamaan muita lajeja ja miettimään, millaiset urheilijat menestyvät ja millaiset epäonnistuvat. Ainakin siinä oppii sen, että kaikki epäonnistuvat joskus. Ja sen, että voittajat ovat jossakin parempia, rohkeampia, kokeneempia, vahvempia, kestävämpiä. Ja paremmin harjoitelleita.

Sitten muistutan, että mestari on se, joka haluaa olla huomenna parempi kuin tänään.

Penkkiurheilun ohessa ja tauoilla yritän ymmärtää, mikä Antulla ja Eliaksella meni viime kaudella hyvin ja mikä ei. Molemmat suunnistivat tasaisen kauden, mutta molemmilla ehkä se vaisuin hetki osui alkusyksyyn, jossa oli tärkeitäkin kilpailuja.elias-kuukka

Eliaksella saattoi olla häiritsevänä varamiehen rooli MM-joukkueessa, ei oikein tiedetty, tuleeko juoksupaikka vaiko ei. No ei tullut, eikä sitä ollut tarkoitus harmitella, mutta ehkä oli vaikea saada fokusta käännettyä nopeasti tulleisiin SM-kisoihin.

Antulla ehkä oli kesän mittaan liian paljon kaikkea ja se näkyi pienenä väsymyksenä. Toisaalta tässä vaiheessa kaikki kokemukset ovat hyödyksi, enkä ole mieltänyt, että valmentajan tehtävä olisi kieltää urheilijaa urheilemasta.anton-kuukka

Eliaksen koko kausi summasi 678 tuntia ja Antun 693 tuntia, molemmilla naftit 600 harjoitustapahtumaa. Ollaan sillä tiellä, että määrän ja myös laadun kasvattaminen tulee harjoitteiden kehittämisen myötä, eikä tarvitse enää miettiä niinkään mitään tuntimääriä. Lisää tarvitaan totta kai, mutta voidaan jatkaa jo tutuksi tulleella kaavalla.

Siinä se päivä menee pohtiessa. Pieni työrupeamakin on ohjelmassa, ”remonttimiehen unelman” esittely on sovittu iltapäivälle. Asiakas ei kuitenkaan tule paikalle ja palailen kotiin miettien, että onko se nyt niin vaikea soittaa välittäjälle, jos suunnitelmat muuttuvat. Mutta tähän on totuttu.  Markkinatilannehan on sellainen, että kahdessa paikassa saan olla rauhassa; asuntoesittelyssä ja naistentansseissa.

Illalla sitten tulevat käymään esikoinen miehineen, tyttären tytär  ja tyttären koira. Mukava hetki, lahjaksi saan ihmisiltä halauksen, koiralta naamapesun ja kaikilta yhteisesti Kalle Rantalan orienteerauskirjan.

Puhelin on piipannut mukavasti koko päivän. Enää ei puutu kuin saunominen ja kiitosrukous. Nekin hoidetaan.

Oikein mukava päivä, koko päivä.

Mainokset