Aihearkisto: Sepin silmin

VUODEN VALMENTAJA

Otsikon titteli tuli minulle yllättäen ja pyytämättä. Jopa niin yllättäen, että itsekin sain siitä tietää vasta, kun Kuukka Brosin luoja Esa siitä onnitteli palkitsemistilaisuutta seuranneena aamuna. Juhliin en mennyt, koska en tiennyt palkinnosta, enkä yleensäkään tykkää juhlista ja olen huono olemaan yötä pois kotoa.

Ensimmäinen ajatus oli, että näitä nyt tulee jatkuvasti. Juurihan vuonna 1985 minut palkittiin ”vuoden yksilöurheilun valmentaja Karkkilassa” –tittelillä. Liukkosen Juha taisi sinä suvena tehdä jotain merkittävää. Ja nyt siis tuli taas.Anton Kuukka q

Pienen mietinnän jälkeen tuntuu tietysti hyvältä saada tunnustusta. On hienoa, kun valmentajia huomioidaan. Erityisen hienoa on, kun tämä tunnustus tulee kollegoilta, Suunnistusvalmentajat ry:ltä, jossa tiettävästi hyvin ymmärretään, mitä valmentaja tekee. Ja samalla tuli mieleen, että toivottavasti Elias, Anton ja Eikka ymmärtävät, että tämä on tunnustus heille.

Eikka HL Paimio -17

Hyvät urheilijat tekevät hyvän valmentajan. Kyllä he ymmärtävät.

Uskon, että olen keskusteleva valmentaja. Keskustelen paljon, paitsi urheilijoideni, myös muiden valmentajien ja ylipäänsä muiden ihmisten kanssa. Huomaan monesti, että minulle on vuosien saatossa muodostunut oma käsitykseni valmentamisesta, myös sen sisällöstä, mutta ehkä enemmänkin tavasta toteuttaa.

Latvia mc sprintti

Olen jo vanha. Maailman kenties kovimmassa urheiluliigassa, koripallon NBA:ssa, vain yksi valmentajista on minua vanhempi, hänkin vain vajaan vuoden. Greg Popovich on valmentanut San Antonio Spursia reilut 20 vuotta ja juuri siksi häntä pidetään yleisesti sarjan parhaana valmentajana. Valmennustyössä kokemus ei ole haitaksi ja sitä on vaikea hankkia muuten kuin vuosien kuluessa.

Valmentaminen on ihmisen valmentamista, ihmisen johtamista. Se on mukana elämistä. Varmasti paras koulu valmentajaksi on elämänkoulu, olla mukana kasvattamassa lapsia ja lapsenlapsia, olla mukana työyhteisössä ja oppia, mitkä asiat vaikuttavat myönteisesti ja mitkä tuhoavat yhteisen kehittymisen. Oppia ymmärtämään, että pienelläkin virheellä voi olla isot seuraukset. Oppia se, että tappio kasvattaa paljon enemmän kuin voitto ja että voitto on vain seurausta siitä, että uskoo joka tilanteessa loppuun asti voittavansa. Keinot kyllä yhdessä keksitään.

Seuraan aktiivisesti urheilua aivan laidasta laitaan. Mietin jatkuvasti, miksi joku urheilija on hyvä ja miksi joku epäonnistuu. Vuosien aikana minulla on ollut onni saada runsaasti läheisiä ja vielä läheisempiä keskustelukumppaneita, joilta voin aina tarkistaa asioita ja yrittää ymmärtää, oliko oletukseni oikea tai väärä. Eivätkä he kaikki ole valmentajia tai edes urheilijoita. Kannustan myös urheilijoitani seuraamaan muita lajeja ja yleensä elämän ilmiöitä, jotta he paremmin voivat ymmärtää eri asioiden vaikutuksen
toisiinsa.

Yksi harrastuksistani on sotahistoria. Luen parhaillaan kirjaa ”Yksi rykmentti, sata tarinaa”, joka kertoo JR1:n vaiheista jatkosodan lopussa. Yksi kertojista, veteraaneista, on Viljo Kuukka, joka Valkeasaaren tulimyrskystä sanoo: ”Sit kun ei olt ketään muita, pelkästää minäkii siel, sit lähin”. Lukiessani mietin, onko hän sukua Eliakselle ja Antonille ja onko tuosta sisusta jotain periytynyt. Ainakin sitä voidaan käyttää esimerkkinä siitä, mitä sisu ja loppuun saakka yrittäminen on, vaikka tappio tuleekin. Ja esimerkkinä siitä, miten kauas tuollainen sisukkuus seurauksiltaan yltää.

Suurin ilo valmennustyössä tulee tietysti urheilijan onnistumisesta. Valmennan myös tyttärentytärtäni Viiviä, joka 12-vuotiaana ottaa ensi askeleitaan suunnistajana. Olimme syyskesällä Karkkilassa suunnistamassa Karkki-Rastin mailin mittaisen radan ja tarkoituksena oli opettaa Viiville korkeuskäyrien ymmärtämistä.
Viivin lähtötasoksi voidaan arvioida nolla ja siksi menimme hyvin rauhallisesti maaston muotoja tutkiskellen. Loppua kohti sitten Viivi jo vähän kiristi vauhtia ja viimeiselle rastille tullessamme lammen rannassa kysyin, että ”etkö aio nousta rinnettä rastille ?”. Taakseen katsomatta Viivi vastasi: ”Nousen vasta tosta notkon kohdalta !”

Valmennus tuo suurta iloa. Siksi valmennan.

Mainokset

KYLLÄ SE SIITÄ

Kulunutta sanontaa käyttäen kevätkausi on taputeltu. Tai ei aivan – tätä naputellessa Antulla on edessä vielä sotilaitten MM-kisat Haminan suunnalla ja molemmilla veljeksillä tietenkin Jukola.

Mutta tarkoitankin Eliasta, jonka kevätkausi taputeltiin muutaman viikon aikana huhti-toukokuussa niin, ettei oikein huomattukaan. Kuuden viikon aikana tuli kolmetoista kivikovaa starttia, päällekkäin menivät Huippuliiga, maailmancupin näyttökisat, MM-näyttökisat, SM-keskari ja maailmancup.

Ja käteen ei jäänyt mitään, MM-paikka jäi haaveeksi.

Noista kolmestatoista kilpailusta Elias juoksi terveenä kaksi tai kolme, emme pysty sitä jälkeenpäinkään tarkemmin sanomaan. Siljarasteilla meni hyvin, FinnSpringissä ei niinkään ja Tiomilassa lönköteltiin pimeässä, joten emme tarkkaan tiedä, mikä tilanne oli tuolloin. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä kipeästä nilkasta on pari päivää Tiomilan jälkeen. Ja ensimmäiset merkinnät jostain taudista ovat Sipoon sprintin tienoilta.

Olimme tietenkin yhteydessä lääkäriin ja saimme juoksuluvan jokaiseen kilpailuun. Nilkka meni pikku hiljaa huonommaksi ja magneettikuvattiinkin Viron testikisojen jälkeen. Ei mitään vakavaa, nivelkapseli vain ärtynyt, kaikki ehjänä. Flunssa tai mikä lienikin kulki omaa latuaan ja heitti parin päivän kuumeen ennen Viron kisoja.

Hyvän alun jälkeen sijoitukset putosivat reilusti, kärkivauhtiin ei ollut asiaa. Koen epäonnistuneeni valmentajana, kun en ymmärtänyt, että huolimatta pisteitä huutavista sarakkeista olisi pitänyt jättää kisoja väliin ja antaa nilkalle edes mahdollisuus parantua. Lopputulos ei olisi ollut ainakaan huonompi.

Tunnustan, etten juurikaan perehtynyt matematiikkaan, enkä miettinyt valintoja pistetaulukkojen mukaan. En ymmärtänyt, että niitä tuijotettiin sillä vakavuudella, että meidän ainoa mahdollisuutemme olisi ollut tähdätä harkintapaikkaan.

Pistetaulukko loi tilanteen, jossa urheilijat suunnistivat valitsijoita varten, taulukko oli antamassa valitsijoille matemaattisen perusteen. Tietenkin jälkeen päin on syytä miettiä, oliko kilpailuohjelma valmennuksellisesti kelpo ja esimerkiksi sitä, oliko järkeä pisteyttää takaa-ajokisa. Siis kilpailu, jossa kärjessä lähtenyt Martin Regborn juoksi loppulenkin väärällä kartalla ja silminnäkijänä voin sanoa, että ainakin yksi kilpailija suunnisti ilman karttaa.

Valintojen kanssa olen ollut tarpeeksi tekemisissä osatakseni sanoa, että matemaattista perustetta ei tarvita. Valitsijan on vain valittava joukkue, jolla uskoo olevan parhaat menestymismahdollisuudet, näytti taulukko mitä tahansa.

Ja uskon valitsijoiden näin toimineenkin. Eikä minulla ole mitään tarkoitusta sanoa, että MM-joukkueeseen tulivat väärät urheilijat. Jokainen heistä on paikkansa ansainnut ja kannustan heitä vilpittömästi menestykseen. Eikä se, että Elias ei tavoitteeseensa yltänyt ainakaan pienennä  iloamme siitä, että valmennusryhmäämme kuuluva Einari kisoihin valittiin.

Vaikka haluankin sanoa, että se on ollutta, mikä mennyttä ja nyt katse eteenpäin, tiedän ettei urheilija valintoihin suhtaudu olankohautuksella. Urheilijan pitääkin olla tulokseen pettynyt.Elias mc long

Minulla on tästäkin kokemusta. Vajaat 40 vuotta sitten MM-suunnistettiin Norjassa. Valintakriteereiksi oli ilmoitettu menestyminen aikaisemmissa kansainvälisissä kilpailuissa sekä MM-katsastus. Olin edellisen vuoden PM-kilpailussa paras suomalainen ja kevään monimaaottelussa niinikään paras suomalainen. Katsastuskilpailussa olin neljäs.

En kuitenkaan mahtunut viiden suunnistajan joukkueeseen. Kun kuulin valintatuloksen puhelimitse, konkreettisesti uutisesta kärsi liinavaatekaappimme yläkomeron ovi. Tuoli, jolla istuin törmäsi siihen  voimalla. Ja huomaa nyt, että tässä puhutaan minusta, ei Eliaksesta, joka on fiksu mies.

Tuon valinnan jälkeen muuten tein ”huovilat” eli pyysin kirjallisen selvityksen valinnan perusteista. Silloinen  liiton sihteeri Matti Nummela vastasi kirjeellä, jossa luki ”valiokunnan puolesta kerron, että kohdallasi ilmoitettuja valintakriteerejä ei voitu noudattaa”.

Joustavuutta löytyi siis jo silloin.

Nyt Elias on juossut reilun viikon hyvällä alustalla ja nilkka on paljon parempi. Nilkkahan loukkaantui talven harjoitusleirillä pahasti ja suunnistaja itse on sitä mieltä, että hän kolautti sen johonkin Tiomilassa. Minä taas mietin, että jatkuva tiukka teippaus vamman jälkeen on aiheuttanut nivelkapselin ärtymisen.

Niin tai näin, Jukolaa kohti mennään hyvällä mielellä. Ja tulihan valinta World Gamesiin heinäkuun lopulla. Kyllä se siitä.

Juhlaa koko päivä

Sunnuntaiaamuna vilkaisen puhelinta. ”Henkilön Seppo Väli-Klemelä syntymäpäivä, koko päivä”. Se on fb, joka muistuttaa. Itse on muistettava vain, että on myös isänpäivä.

Vaimo on laittanut jo kahvia ja paahtoleipää, kääretorttu tarkoittaa juhlapäivää. Lapset ovat maailmalla, joten ei tarvitse aamiaista sänkyyn odottaa ja pirun hankalaahan onkin juoda kahvia selällään sängyssä.

Samalla kun luen aamun lehden, teen ensimmäisen tsekkauksen, kertooko my-o jotain valmennettavien eilisistä treeneistä. Kertoo ja ei kerro, tämä vähän vaihtelee, mutta oikein hyvin hpkssa on tietoa paitsi tunneista ja kilometreistä, myös tuntemuksista ja mielialoista. Olen pyytänyt paljon tekstiä ja sitä tulee, usein on hymy suupielessä, kun luen Eliaksen oravahavainnoista tai ihmettelystä, miksi peurat jäävät Kauppiin talveksikin.

Puhelin piippaa jatkuvasti fb-onnitteluja. Mielenkiintoinen havainto on, että ennen yhdeksää tulevat onnittelut ovat poikkeuksetta suunnistuskavereilta, sukulaiset ja velkojat heräävät ilmeisesti myöhemmin. Iloisen poikkeuksen tekee Sirpa-serkku, joka hänkin oikeastaan on suunnistaja, vaikka en olekaan häntä rasteilla kymmeneen vuoteen nähnyt.

Päätämme vaimon kanssa lähteä viemään kynttilää isän haudalle heti aamusta. Hiihtämäänkin voisi kelin  puolesta mennä, mutta ei lähdetä ainoita suksia raapimaan. Vaimolla kyllä on sauvat, tällä kertaa kyynärmallia, kun kolme viikkoa vanha uusi lonkka kaipaa vielä sivustatukea askellukseen.

Siellä ne lepäävät liki vierekkäin, isä (ja äiti), isoisä ja kummisetä. Pienen paikkakunnan etuja, että kaikki löytyy läheltä. Jatkamme pienelle kiertolenkille ja vaimo pyytää minua kontrolloimaan, että kävelee suorassa. Siitä onkin aikaa, kun olen tätä naista valmentanut.

Kotona on päivän ensimmäisen penkkiurheiluhetken vuoro. Alppihiihtoa ja golfia, kaksi telkkaria samaan aikaan auki. Päivän mittaan sitten tulee seurattua vielä koripalloa, formulaa, jääkiekkoa ja edellispäivän jalkapalloakin katselen vielä nauhalta. Harmittaa tietysti Huuhkajien puolesta, kun voitto ei tule sitten millään. Pistin jo illalla Eerolle pari viestiä siitä, ettei kannata turhia harmitella. ”Olis noista jo pitänyt tehdä” oli vastaus.

Urheilulajit ovat yllättävän samanlaisia. Tilanteet tulevat yllättäen ja ratkaisut joko onnistuvat tai eivät. Pyydän usein valmennettaviani seuraamaan muita lajeja ja miettimään, millaiset urheilijat menestyvät ja millaiset epäonnistuvat. Ainakin siinä oppii sen, että kaikki epäonnistuvat joskus. Ja sen, että voittajat ovat jossakin parempia, rohkeampia, kokeneempia, vahvempia, kestävämpiä. Ja paremmin harjoitelleita.

Sitten muistutan, että mestari on se, joka haluaa olla huomenna parempi kuin tänään.

Penkkiurheilun ohessa ja tauoilla yritän ymmärtää, mikä Antulla ja Eliaksella meni viime kaudella hyvin ja mikä ei. Molemmat suunnistivat tasaisen kauden, mutta molemmilla ehkä se vaisuin hetki osui alkusyksyyn, jossa oli tärkeitäkin kilpailuja.elias-kuukka

Eliaksella saattoi olla häiritsevänä varamiehen rooli MM-joukkueessa, ei oikein tiedetty, tuleeko juoksupaikka vaiko ei. No ei tullut, eikä sitä ollut tarkoitus harmitella, mutta ehkä oli vaikea saada fokusta käännettyä nopeasti tulleisiin SM-kisoihin.

Antulla ehkä oli kesän mittaan liian paljon kaikkea ja se näkyi pienenä väsymyksenä. Toisaalta tässä vaiheessa kaikki kokemukset ovat hyödyksi, enkä ole mieltänyt, että valmentajan tehtävä olisi kieltää urheilijaa urheilemasta.anton-kuukka

Eliaksen koko kausi summasi 678 tuntia ja Antun 693 tuntia, molemmilla naftit 600 harjoitustapahtumaa. Ollaan sillä tiellä, että määrän ja myös laadun kasvattaminen tulee harjoitteiden kehittämisen myötä, eikä tarvitse enää miettiä niinkään mitään tuntimääriä. Lisää tarvitaan totta kai, mutta voidaan jatkaa jo tutuksi tulleella kaavalla.

Siinä se päivä menee pohtiessa. Pieni työrupeamakin on ohjelmassa, ”remonttimiehen unelman” esittely on sovittu iltapäivälle. Asiakas ei kuitenkaan tule paikalle ja palailen kotiin miettien, että onko se nyt niin vaikea soittaa välittäjälle, jos suunnitelmat muuttuvat. Mutta tähän on totuttu.  Markkinatilannehan on sellainen, että kahdessa paikassa saan olla rauhassa; asuntoesittelyssä ja naistentansseissa.

Illalla sitten tulevat käymään esikoinen miehineen, tyttären tytär  ja tyttären koira. Mukava hetki, lahjaksi saan ihmisiltä halauksen, koiralta naamapesun ja kaikilta yhteisesti Kalle Rantalan orienteerauskirjan.

Puhelin on piipannut mukavasti koko päivän. Enää ei puutu kuin saunominen ja kiitosrukous. Nekin hoidetaan.

Oikein mukava päivä, koko päivä.

Juoksua ja suunnistusjuoksua

Kevään maastojuoksujen ja osin myös ratatestien pohjalta heräsi suunnistuspiireissä keskustelua siitä, miten kovaa suunnistajan pitää juosta.  Siis radalla, maantiellä tai pururadalla. Keskusteluissa harvinaisen vähän pohdittiin sitä, kuinka kovaa suunnistajan pitää juosta suunnistuskilpailussa. Minusta sitä pitäisi pohtia enemmänkin.

Pyydän jo tässä kohdassa anteeksi sitä, että käsittelen aihetta pääasiassa miessuunnistajien osalta, vaikka voidaankin sanoa, että naisten kohdalla juoksuvauhdin ratkaisevat samat seikat kuin miehilläkin.

Meillä on tieto, että Yannick Michiels juoksee vitosen radalla 13.47 ja Topi Raitanen esteet 8.52. Molemmat ovat erittäin hyviä suunnistajia ja saavuttaneet moniakin menestyksiä rasteilla, Michiels lähinnä sprinteissä.

Meillä on myös tieto, että Anders Gärderud juoksi esteet 8.08 ja on erinomainen suunnistaja, kolunnut rasteja pikkupojasta lähtien. Meillä on myös tieto, ettei Anders suunnistus(juoksu)vauhdissa pärjännyt aikansa parhaille, vaikka hyviä sijoituksia suunnistikin.

Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, millaisen ajan Thierry Gueorgiou tai Olav Lundanes voisivat ratajuoksussa tehdä, koska ainakaan julkisuudessa ei ole aikoja esitelty. Meillä sen sijaan on tieto, että he menevät kovaa suunnistusradalla maastotyypistä riippumatta ja ovat maailman kärkitasoa myös sprintissä.

Kirjoitan näitä rivejä Tsekin Jesenikissä ja viimeksi toissapäivänä Daniel Hubmann näytti (voittamalla EM-pitkän matkan), että hän kenties nykyisistä suunnistajista parhaiten osaa siirtää juoksuvauhtinsa suunnistusradalle. Myös joukkueena sveitsiläiset näyttävät olevan muita kovakulkuisempia.

Daniel Hubmann

Daniel Hubmann Skotlannin MM-kisoissa 2015

Ensimmäisen kappaleen kysymykseen – miten kovaa suunnistajan pitää juosta – voidaan vastata yksiselitteisesti, että kovaa. Mahdollisimman kovaa. Huippusuunnistajan pitää olla fysiologisilta ominaisuuksiltaan kunnossa, jossa ratajuoksuun sovellettuna tuo Michielsin 13.47 ei edes riitä.

Mutta ollakseen tarpeeksi hyvävauhtinen suunnistaja, hänen ei tarvitse juosta radalla tuota alle 14 minuutin vitosta. Tämä johtuu siitä, että rata- ja suunnistusjuoksu mittaavat eri asioita: radalla juoksija pyrkii pitämään askeleensa samanlaisena ja myös ”pomppimisensa” mahdollisimman vähäisenä, kun taas suunnistajan on oltava kaiken aikaa valmis muuttamaan askellustaan, ponnistamaan, kääntymään ja nousemaan kaaduttuaan nopeasti ylös – minkä kyllä osasi eräs Lasse Virénkin.

Käänteisesti sanottuna hyväkään ratajuoksija ei pysy suunnistajan juoksuvauhdissa maastossa pitkään. Tästä on runsaasti sekä omakohtaista että maailmalta saatua kokemusta.

Hyvä suunnistussuoritus on kokonaisuus, joka sisältää todella monia haasteita. Yksi tärkeimmistä on se, että pystyy suunnistamaan niin, että juoksukapasiteetti voidaan käyttää. Luulen, että sveitsiläisillä on tässä etu puolellaan, he oppivat jo lapsina suunnistamaan vauhdikkaita ratoja ja menemään rasteille liikoja jarruttamatta. Pohjoismainen maasto helposti opettaa näpräämään.

On hyvä myös huomata, että jos pitkän matkan radalla juostaan vaikkapa kolme kilometriä tietä, tulee Michielsille ja Thierrylle tuolla pätkällä eroa 48 sekuntia. Tämä perustuu laskelmaan, jossa oletetaan että T on vitosella 1.20 hitaampi kuin M. Tämäkin pätee vain, jos tuo kolme kilometriä tietä on heti lähdöstä, mutta olkoon esimerkkinä. Oletettavaa on, että Thierryllä on keinonsa ottaa tuo 48 sekunnin ero kiinni muun 13 kilometrin aikana.

Tiomila15 långa natten

Elias Tiomilan långa nattenin letkassa v. 2015

Miten sitten pitää harjoitella ? Suunnistajan on parasta ajatella niin, että kaikenlaiset harjoitteet kehittävät. On tehtävä pitkää rauhallista, lyhyttä kovaa, pitkää kovaa, vauhtileikittelyä, intervalleja, lihaskuntoa ja ihan sitä suunnistusta hiljaa ja kovaa ja kaikkea siltä väliltä mahdollisimman paljon.

Ratajuoksija selviää tuostakin vähemmällä. Harjoitteiden vaihtelu koskee pääasiassa harjoitusvauhtia ja  –matkaa. Hiihtoharjoittelukin sopii suunnistajalle oikein hyvin, ratajuoksijalle en keksi siitä olevan muuta kuin vaihteluhyötyä ja käyttöä korvaavana harjoitteena vammatilanteessa.

Ja vielä yksi asia, juoksuun liittyen.  Mielenkiinnolla odotan, milloin sprinttisuunnistajat  erikoistuvat.  Ehkä se tapahtuu MM-kisojen eriytyessä ja kun sprinttiin saadaan pidempiä rastivälejä.  Jo reilun kahden minuutin yhtämittaisen juoksun salliva rastiväli antaa Michielsille edun Thierryyn nähden. Ja jos niitä olisi radalla vaikkapa kolme, voisimme saada vaihtelua tuloslistoihin.

-Sepi

RASITUS JA LEPO

Alkutalvesta näin kahden pitkäaikaisen ystäväni ajelevan pyörällä kohti järven rantaa.  Reppu selässä, pyörän tarakalla molemmilla kaira. ”Joko se jää kestää ?, huikkasin. ”Ei tiedä vielä”, vastasi Sulo. Timo vain virnisti. Pilkille menivät.

Jollain tavalla samasta asiasta on kysymys, kun pohditaan, onko urheilija ylirasittunut tai peräti ylikunnossa. Hän on kenties väsynyt, mutta haluaa kuitenkin harjoitella, tehdä juuri nyt sen kovan treenin. ”Oletko ylikunnossa ?”, voisin valmentajana huikata. ”Ei tiedä vielä”, vastaa urheilija, jos on rehellinen. Ja lähtee harjoitukseen.

Sillä niin se on. Sitten kun tiedämme, että urheilija on ylirasittunut, on jo myöhäistä. Ei saada takaisin sitä edellisen päivän tai edellisen viikon harjoitusta, ei voida enää lisätä lepopäivää tai kahta, kolmea väliin. On vain todettava, että nyt ollaan montussa ja levätään.

Jo sillä kuuluisalla 70-luvulla puhuttiin ylikunnosta. Muistan, kun luennoitsija kertoi Vierumäellä, että ylirasitustilan oireita ovat univaikeudet, ruokahaluttomuus, alakuloisuus. Ystäväni ja monesti myös huonetoverini Nurmisen Simo tietysti viittasi. ”Mikähän on, kun ruoka ja uni maittaa, mutta juoksu ei kulje”, kysyi Simo.

Vaikea sitä on havaita. Voidaan seurata sykettä, voidaan seurata verenkuvaa. Maittaako ruoka, tuleeko uni ? Kulkeeko juoksu ?

Vain urheilija itse tietää oikeasti tuntemuksensa. Siksi onkin äärimmäisen tärkeää, että harjoituspäiväkirjaan tulee merkintä, jos jokin asia harjoituksessa tuntuu hankalalta tai harjoitusta pitää kesken kaiken muuttaa, helpottaa tai peräti keskeyttää.

Olen ottanut sellaisen tavan, että kun näen urheilijani harjoituspäiväkirjassa ”negativisen” merkinnän, otan luurin käteen. Parasta olisi tietysti mennä tapaamaan urheilijaa, mutta etäisyys sanelee toimintamallit. Reagoin myös nopeasti siihen, jos harjoituspäiväkirjaan ei tule merkintöjä. Sekin voi olla oire jään natinasta.

AKFinnspring14sepi

Anton FinnSpringissä 2014

Harjoittelemme pääsääntöisesti niin, että viikkoon tulee kaksi tehokasta harjoitusta, kaksi pitkää harjoitusta ja kaksi kevyttä päivää. Siis yksi päivä jää yli, ja sitä voidaan käyttää paikkauspäivänä. Jos olo on freesi, voidaan tehdä siinäkin pitkä, harvemmin kuitenkaan kovaa harjoitusta. Aika usein otetaan siihenkin kevyt.

Minusta yksi suurimpia tyhmyyksiä on rytmittää harjoittelu niin, että on vaikkapa kolme rankkaa viikkoa ja sitten yksi kevyt. Siinä annetaan urheilijalle lupa olla väsynyt  ja pusketaan eteenpäin rasittuneena sillä motiivilla, että kohta alkaa lepoviikko. Ei se auta, jos olet jo montussa.

Palautuminen kuuluu urheilijan jokaiseen päivään. Siitä on huolehdittava päivittäin. Tottakai edellinen harjoitus voi tuntua pienenä jäykkyytenä uuteen lähdettäessä, mutta urheilijan pitää olla palautunut edellisestä treenistä aloittaessaan seuraavan.

EK Finnspring14sepi

Elias FinnSpringissä 2014

On myös huomattava, että väsymystä on monenlaista. On sitä, joka korjaantuu saamalla lisää energiaa. On sitä, joka korjaantuu, kun happi löytää lihaksiin ja tekee palauttavaa työtään. Mutta on myös sitä, joka väsyttää hermolihasjärjestelmän.

Viimemainittuun ajaa yksipuolinen tai vääränlainen harjoittelu. Siitä on kaikkein hankalin palautua. Ja se on kaikkein tuhoisin, sillä miten menet kovaa jos hermotus ei toimi, vaikka hapenkuljetus kuinka antaisi mahdollisuuden.

Sulo ja Timo tulivat kotiin pilkkireissultaan. Niin myös Anton ja Elias ovat pystyneet tekemään sovitut harjoitukset. Pyrimme kuitenkin jatkuvasti seuraamaan jään paksuutta ja välttämään virtapaikkoja.

-Sepi

SUHDE

Maailma on pullollaan suhteita. Uteliaisuuttamme pidetään vireessä tuomalla mediassa julki suhteita, niiden syntymistä ja purkautumista, voivatko ne hyvin vai huonosti. On äiti- ja isäsuhteita, sisarsuhteita, työsuhteita, rakkaussuhteita, ystävyyssuhteita, avio- ja avosuhteita. On olemassa luvattomia suhteita,  virallisia suhteita ja iso uutinen on, kun joku tulee ulos kaapista ja rekisteröi suhteensa. Ja kuten uteliaisuuttani olen havainnut, joku ihminen jo elää suhteessa koiraansa ja haluaisi rekisteröidä sen.

On, suureksi ilokseni, olemassa myös valmennussuhde. Se on, ainakin periaatteessa,  kuin mikä tahansa parisuhde.

Suhteessa olemisesta on varmasti hyvä olla kokemusta. Tyttärieni häissä puhevelvollisuutta täyttäessäni olen joutunut tunnustamaan, että en ole aviosuhteessa mikään asiantuntija. Minullahan on kokemusta vain yhdestä ja sekin on vielä kesken.

Valmennussuhteita minulla sen sijaan on ollut useita. Jotkut niistä varmaankin voi katsoa päättyneiksi, vaikka en muistakaan yhtään suhdetta, jossa olisi sovittu, että se on ohi nyt. Olen pitkien suhteiden mies.

Minulla on ollut suunnistukseen liittyvä valmennussuhde vaimooni, hänen siskoonsa Marjoon, tyttäreeni Annamariaan, Juha Liukkoseen, Olli-Pekka Kärkkäiseen, muutamaan karkkilalaiseen, liutaan lynxiläisiä, Marika Mikkolaan, angelniemenankkuriin, turunsuunnistajiin, deltaan, paimionrastiin.  Jossain vaiheessa suhteita oli niin monta, että perustimme porukan nimeltä Bergelins Band, jossa minä siis olin tuo Bergelin. Siitä enemmän joskus myöhemmin. Tällä hetkellä olen aktiivisessa suhteessa Eliakseen ja Antoniin sekä syksystä alkaen myös  Einari Heinaroon.

En sano, että näistä joku menisi yli muiden. Tai jos menee, niin tietysti nyt aktiivisena olevat suhteet, niissähän sitä eletään ne kuuluisat 24/7.

Jätin kuitenkin tarkoituksella tuossa aiemmin mainitsematta yhden. Mika Kuisma. Tänään maanantaina 11. tammikuuta 2016 tulee kuluneeksi 21 vuotta puhelinsoitosta, joka jysäytti ja pysäytti.

Johanna soitti, Mika oli kuollut.

Mika (kuva Petteri Kähäri)

Mika. Kuva: Petteri Kähäri

”Tänään maanantaina 11. tammikuuta 2016 tulee kuluneeksi 21 vuotta puhelinsoitosta, joka jysäytti ja pysäytti.”

Suhteemme alkoi kesällä 1991, kun Mika oli luonani palautumassa MM-katsastuksesta. Hän pyysi, minä suostuin. Meillähän oli ollut jo kevyempi suhde, kun Mika edellisenä syksynä siirtyi Angelniemen Ankkuriin.

Nyt syntyi parisuhde. Mika oli jo maaotteluvoittaja, Tiomila-voittaja ja paljon muuta. Hän oli jo hyvä, mutta halusi paremmaksi, maailman parhaaksi. Perusedellytys oli olemassa, Mika oli itse päättänyt ryhtyä maailman parhaaksi. Hän tarvitsi siihen päästäkseen suhteen. Hän pyysi, minä suostuin.

Alusta asti meille oli selvää, että kukaan sen hetkisistä huippusuunnistajista (miehistä) ei juossut metsässä kovaa. Halusimme nostaa juoksuvauhdin uudelle tasolle. Mikan lahjat ja halukkuus tehdä työtä antoivat tähän mahdollisuuden.

Tsekkoslovakian MM -91 tuli liian nopeasti. Katse siis eteenpäin.  Päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien myötä sain kokemusta siitä, missä ongelmakohdat olivat. Huippu-urheilijan valmentajille nämä ovat arkisen tuttuja asioita: vammat, rahan puute, suorituksen hallinta. Näillä asioilla oli ja on suuri merkitys tulostaulun näkymään.

Hyviä suorituksia ja tuloksia tuli, mutta vasta loppukesästä 1993 saimme juoksuvauhtiin sitä, mitä oli haettu. Mika juoksi Karkkilan maastotestilenkillä ajan, jota lähellekään ei ole kukaan myöhemminkään päässyt.

West Pointin MM-rasteille päämatkaksi otettiin lyhyt matka, koska kevään leikkauksen jäljiltä harjoitusjakso oli liian lyhyt pitkälle matkalle. Kilpailupäivänä Mika oli varmasti nopein juoksija, mutta ykkösrastin iso virhe jätti tuloksen huonoksi. Suorituksen hallinta.

Vuosi 1994 alkoi maailmancupin kiertueella Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Kohtalaisia tuloksia, hyvään suuntaan mentiin. Kesän Jukola näytti sitten, mitä vauhti on, kun suoritus on hallittu. Mikan osuusaika 6. osuudella oli 4.39/km.

Nopea maasto, helppo rata. Niinkö? Kuitenkin metsämaasto ja jos jätetään huomioimatta Mikan mukana tulleet pari kaveria, kilometrivauhti on 20 sekuntia/km kovempi kuin kellään muulla koko kilpailussa ja noin 30 sek/km parempi kuin esimerkiksi ankkuriosuudella. Mukana olivat maailman parhaat ja aika tehty kärjessä juoksemalla.

Repaleinen kausi antoi loppujen lopuksi 3. sijan maailmancupissa. Tavoitteita oli, mutta seuraavaa kautta ei tullut.

Mikan haudalla tammikuussa 2016

Mikan haudalla tammikuussa 2016

Mika ja Mikan kohtalo kasvattivat minut näkemään ja ymmärtämään valmennussuhteen. On oltava tiukkana, annettava tilaa ja vapauksia, keskusteltava periaatteista, keskusteltava yksityiskohdista. Jokaisen yksittäisen tapahtuman merkityksen ymmärtää vain, jos on täysin perillä kokonaisuudesta. Ja tämä lähes riippumatta siitä, liittyykö yksityiskohta suoranaisesti urheiluun vaiko ei.

On myös varauduttava kaikkeen.

Suhteessa joko on tai ei ole luottamusta. Se ei tarkoita, että ohjeita tai käskyjä noudatettaisiin kritiikittömästi. Se tarkoittaa toisen osapuolen huomioimista kaikessa tekemisessä.

Mikan ja minun suhde ei ole päättynyt. Pidän yhteyttä Johannaan ja hänen perheeseensä, saan seurata Sannin elämää toivottavasti jatkossakin. Käyn vähintään vuosittain Mikan haudalla ja tapaamassa hänen isäänsä Juvalla.

Nämä eivät ole velvollisuuksia, ne kuuluvat parisuhteeseen.

Aarnen luona tammikuussa 2016

Aarnen luona tammikuussa 2016

-sepi

Mainokset