Kuukka Bros

Uusi harjoituskausi kohti kautta 2021 on pyörähtänyt mukavasti käyntiin ja hommaan on päästy hyvin kiinni myös punttisalin puolella.

Fysios fysioterapeuttini Kosti Mäyrä suunnittelee voimaharjoitukset ja Kostin vastaanotolla tsekataan, että liikkeet tehdään oikein. Tähän aikaan vuodesta keskitytään pääasiassa perusvoiman hankkimiseen ja etsitään sellaiset liikkeet, jotka tukevat juoksuharjoittelua joka on kuitenkin näyttelee pääroolia myös näinä pimeinä marraskuun päiviniä.

Voimaharjoittelun ohjelmoinnin lisäksi Kosti huolehtii normaalista ja säännöllisestä fysioterapiasta, jossa pyritään ennaltaehkäisemään vaivoja pitämällä kroppa tasapainossa ja vastaanottavaisena kovaan harjoitteluun. Tänäkin syksynä on ehditty jo tarkistaa nilkkojen oikeat liikeradat sekä katsottu jumppaliikkeitä ja sopivia venytyksiä.

Kosti pitää vastaanottoa on Fysioksen Finlaysonin toimipisteellä Tampereen ytimessä sekä Valkeakosken Fysioksella. Lisätietoja ja naurettavan helpon ajanvarauksen löydät täältä: https://www.fysios.fi/henkilokunta/kosti-mayra

Kurkistin tänään parvekkeelle ja huomasin että kauden 2017 jälkipyykki on jäänyt pesemättä. Kirjaimellisesti parvekkeelta löytyi viimeisten kisojen vaatteet numerolaput paidoissa, varakompassit ja geelit trikoiden taskuissa. Tuumasin ajan olevan kypsä ja nostin vaatteet pesukoneeseen, tuleehan Sm-erikoispitkästä kohta jo viisi viikkoa.

Marraskuu on ihan hyvä aika pestä pyykkiä ja katsoa taaksepäin. Avata harjoituspäiväkirjan hien liimaamat sivut ja karttakansion analyysit. Oma kauteni oli varsin kaksijakoinen. Emme ole kovin innokaita asettamaan tulostavoitteita, mutta kun niitä usein kysytään niin tuleehan niitä sitten mietittyäkin. Viime kaudelle olin pohtinut tavoitteikseni päästä MM-kisoihin Viroon ja muutenkin menestyä mieluummin MM-kisojen lisäksi maailmancupeissa ja muissa isoissa kisoissa. Noh, en päässyt MM-kisoihin enkä niittänyt tyydyttävää menestystä maailmacupeissa tai World Gameseissa. Aina en ollut parhaimmillani, joskus olin. Aina en suorittanut hyvin, joskus suoritin ihan kelvollisestikin. Saatoin juosta jopa lähelle omaa tasoani mutta ns.aiemman saapumiserän maajoukkueravurin sanoin: ei silti tarvitse olla tyytyväinen siihen omaan tasoon. Näin jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin todella hienoa ja tärkeää edustaa Suomea kolmella mc-kierroksella ja Puolan World Gameseissa.

Mitä tulee sitten kotimaan kisoihin niin nehän menivät ihan hyvin. Keväältä yhden näyttökisan voitto ja syksyltä kaksi Suomen mestaruutta, väliin kaikenlaisia muita kisoja. Syksyn isoimman yllätyksen koin Sm-sprintissä jossa ujutin Nonamen juoksuhousujen plakettitaskuun neliskulmaisen esineen joka tuntui yllättävän lämpimältä reittä vasten.  Edellispäivän teräväkulmainen ja jäätävän kylmä Sm-viestin nelosplaketti vaihtui seuraavan päivän melkein pyöreäreunaiselta tuntuvaan nelossijan palkintoon.

Kun muistelee menneitä niin seuraviestithän nousevat usein ensimmäisenä mieleen. Niin myös tänä vuonna, Tiomilan vitossija, Jukolan pronssi ja 25Mannan voitto ovat hienoja saavutuksia mutta tarinat niiden takaa parhaiden kavereiden kanssa ovat paljon tärkeämpiä.

-Elias

Mielestäni harjoituspäiväkirja on urheilijan työkaluista tärkeimpiä, itselleni se on ollut jo pitkään peili sekä urheiluun että muuhunkin elämiseen ja päätinkin nyt julkaista tallenetun hetken viime vuodelta.

Viime viikonloppuna palasin leiriltäni Espanjasta. Ikäänkuin leirin summauksena ajattelin julkaista pätkän harjoituspäiväkirjastani leiriltä. Tarina on vauhtileikittelyharjoituksesta viime vuoden puolelta ja se kuvaa hyvin harjoituksen ja koko leirin tunnelmia. Jokainen harjoitus ei toki saa näin pitkää kuvausta päiväkirjaan, vaan tekstiä tulee sen verran kuin on tullakseen.

 

”Suuntaan askeleeni kohti lounasta. Kevyet ja kovat harjoitukset kohti lounasta, pitkät pohjoiseen. Juoksen rantakatua ja väistelen ihmisiä sekä aamuisen sateen tekemiä lätäköitä. Suomen kieltä kuulee melkein enemmän kuin espanjaa. Aurinko pilkistelee sadepilvien takaa ja hymyilen onnelleni. Tiedossa on vauhtileikittelyharjoitus laukkaradan läheisillä kukkuloilla. Askelista kuuluu läpsytys, jalkateräni kolistelevat hervottomasti eri suuntiin. Niitä ei ole koulutettu juoksemaan tasaisella kivetyksellä vaan rantapolun kivikko-juurakoissa. Pian askeleeni tasaantuu mutta läpsytys ei lakkaa. Koitan hioa tekniikkaani. Rullaan askeltani aavistuksen enemmän ulkoterän kautta, aivan kuten Kalevi Kuukka neuvoi. Ääni lakkaa ja askel rullaa mukavammin. Pappa sai askeleensa rullaamaan vaikka juoksikin kumisilla tennareilla. Työnnän jalkaa enemmän taakse ja röyhistän rintaani kuin Lasse Myrskylän hiekkateillä. Annan ilman kiertää kunnolla ja S-koon juoksupaitani yhtäkkiä kiristääkin rintakehäni ympärillä. Rytmitän juoksuani käsilläni rennosti kuin Kössi, tuo kustavilainen hölösuu joka hymyilee muille mutta itselleen ei anna armoa.

Vilkaisen kelloa ja ihmettelen kuinka hankalaa on pitää yli 4 minuutin kilometrivauhtia. Kun Antun kanssa hankimme ensimmäisen gps-kellon vuonna 2011 Ungdomens Tiomilasta voittamillamme lahjakorteilla, ihmettelin usein miten voisin juosta kevyesti alle 4 minuutin kilometrivauhtia.

Lihakseni eivät ole vielä täysin lämpimät mutta tunnen lämmön lisääntyvän jatkuvasti. Kalvot ovat irtonaiset mutta lihaksen sisustat eivät täysin väljät. Hieronta tekee hyvää, sen tiesi jo suuri Paavo. Matkin hänen ilmettään, kivikasvot. Kuvittelen vasempaan käteeni taskukellon, jonka käännän ylöspäin maaliviivan kohdalla jotta voin painaa kellon pysähdyksiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta aikaa sillä tiedän sen ilmankin, uusi maailmanennätys. Mietin myös Kolehmaista, levitän kasvoilleni mahdollisimman leveän hymyn ja seuraavaksi kuvittelen Väätäisen juoksemassa etelässä. Oranssi kauluspaita ja puuvillaiset shortsit. Hirmuinen loppukiri joka olisi kestänyt ikuisuuksiin.

Kaikki he juoksivat kovempaa kuin minä. Usein mietin mikä heidät erottaa minusta. Minulla on maailman paras valmentaja, usean vuosikymmenen tietotaito ja kaikki mahdolliset avaimet käsissäni. Olosuhteet, työ ja tukitiimi on kunnossa. Ravinto on varmasti laadukkaampaa, sykemittarit ja gepsikellot. Päivien päätteeksi saan palata kotiini jonka jaan rakkaan kihlattuni, Lauran, kanssa.

Ehkä se on se itsekuri, sitä usein mietin. Suhtautuminen kaikkeen urheiluun eli koko elämään säntillisemmin, tekemällä kaiken vielä hieman paremmin ja itseäni säästämättä voisin nousta uudelle tasolle. Toisaalta taas tuntuu että mitä rennommin ottaa, sen paremmin kulkee. Mitä vähemmän stressiä, sitä paremmin palautuu.

Pysäytän kelloni kun saavun liikenneympyrän viereiselle nurmikolle. Käytän viisi minuuttia juoksutekniikkaan. Ensin kuusi kierrosta lantion pyöritystä myötäpäivään, sitten vastapäivään. Teen liikkuvuusliikkeitä ja juoksutekniikan drillejä. Hyppelen, pyörittelen ja venytän. Jumpan jälkeen olen valmis vauhtileikittelyyn, fartlek. Kuulemma ainut ruotsinkielinen sana, joka tunnetaan Kenian Itenissä. Tiedossa on 40 minuuttia reipasvauhtista juoksua mäkisessä maastossa, pidän kovasti.

Kun napsautan kellon käyntiin ja lähden juoksemaan ensimmäistä seitsenminuuttista, en ole enää kukaan esikuvistani, silloin olen Elias Kuukka.

Juoksen omalla tyylilläni ja itseni vuoksi. En juokse Suomen kansan vuoksi, en juokse Suomea maailmankartalle. Tunnen harteillani monien toiveet, en odotuksia. Kuulen korvissani 469 pyrintöläisen kannustuksen, koko kymmenpäisen tiimini luottamuksen. Jos suomalaisella on jotain sanottavaa tai kritisoitavaa, hän ei sano sitä suoraan. Tunnen kuitenkin sen että monella on tekemisistäni pahaa ajateltavaa, itse toivoisin että asiat sanotaan suoraan ja palaute kerrotaan viipymättä. Sellaisella joka ei kerro suoraan, ei ole paikka kannustusjoukoissani, silti en vihaa. He eivät ole vihani arvoisia.

Ensimmäinen nousu on tuttua hiekkatietä joka muuttuu myöhemmin poluksi, nousu on yhteensä melkein 85 metriä. Tuumin että mäen jyrkkyys on juuri sellainen että terävillä jaloilla sen pystyy juoksemaan pitkällä askeleella, mutta jos on väsynyt niin silloin askel lyhenee ja juoksu muuttuu kiipeämiseksi.

Mäen päältä käännyn pienemmälle polulle joka johtaa alaspäin, kohti notkoa. Se kääntyy ensin oikealle, sitten vielä tiukemmin vasemmalle. Polku haarautuu, tulee risteys ja käännyn vasemmalle. Hetkeä myöhemmin en enää tiedä mistä suunnassa on kaupunki tai missä meri. Ilman karttaa pystyn eksymään jopa Kärsämäen keskustaan. Kun minulla on kartta ja kompassi, saatan selvitä 17 km:n radasta pimeässä hämäläismetsässä lähes yhtä nopeasti kuin maailman parhaat. En välitä kuitenkaan eksymisestäni, juoksen vain. Kovaa mutta rennosti. Välissä juoksen minuutin hiljempaa ja sitten taas kuusiminuuttinen kovaa. Nautin todella itseni tiukalle laittamisesta, tai enhän ole lähelläkään maksimia mutta kovempaakaan ei tunnu pääsevän. Maastossa ei montaa tasaista kohtaa ole, niillä harvoilla siirrän askeleeni painopisteen alle ja nousen päkiälle. Alamäissä koitan kääntää vartalon kulmaa eteenpäin ja antaa painovoiman tuoda minut alas. Ylämäissä taas koitan pitää askeleen sopivan mittaisena ja työntää pakaralla, takareidellä ja lopulta pohkeella itseäni ylös.

Pisin mäki jonka juoksen on noin kolmen ja puolen minuutin mittainen ja nousee 112 metrin korkeuteen merenpinnasta.

En ole vielä sinut Espanjan luonnon kanssa, en tunne sitä täysin. En tiedä vielä miltä mikäkin alusta tuntuu jalan alla, liukuuko tossu pikkukivillä, entä tuolla erikoisella liuskekivellä. Eri alustat pitää oppia tunnistamaan myös äänestä: miltä kuulostaa minkäkin värinen muta ja kuinka se liukuu. Entäs iso lehti tai juuri kiven vieressä ? Myös kasveja pitää kuunnella, miten mikäkin lehti kahahtaa, miltä matala nurmikko kuulostaa. Mitkä kasvit pistävät, minkä lehdet ovat pehmeitä. Vasta kun oppii tuntemaan, tietämään, kuulemaan ja haistamaan luonnon, pystyy juoksemaan kovaa katsomatta jalkoihinsa ja asettamaan jalkansa oikein.

Juoksen harjoituksen loppuun asti terävillä jaloilla ja viimeisen vedon päätyttyä hengähdän polviini nojaten kolmen henkäyksen ajan. Huomaan olevani kananlihalla enkä ole oikein lainkaan hiessä. Käännän askeleeni kohti alamäkeä, kovaa asfalttia ja lopulta rannan kivetystä. Ihmisiä on jälleen hurjasti rantabulevardilla. Lätäköt ovat kuivuneet ja tuuli antaa lämpimän henkäyksensä mereltä. Väistelen ihmisiä ja kierrän koirat kaukaa. En halua nilkkaani pientäkään tulehdusarkaa puremaa. Myös vanhukset kierrän kaukaa, en halua omalletunnolleni yhtään murtunutta lonkkaa.

Juoksu kulkee edelleen hyvin ja rytmi pysyy hyvänä. Kahvilan ikkunasta vilkaisen tekniikkaani ja koitan vielä hieman lyhentää askeltani. Askeleestanihan ei saa lyhyttä millään, otan muutaman askeleen tarkkuudella aina 166 askelta minuutissa. Lopulta tulee oikea kohta josta poikkean sivukadulle, vauhti hiljenee itsestään. Joudun lähes pysäyttämään vauhtini jokaisessa risteyksessä. Vaikka tiedän kadun yksisuuntaiseksi, otan varman päälle. En halua jäädä juuri nyt auton alle. Minusta ei tule sprintteriä, ei vilkkaisiin kaupunkeihin.

Pysäytän kellon rappukäytävän ovella ja mietin esikuviani. Mitaleja, maailmanennätyksiä ja ruskeita kirjekuoria. Omanikin tulee vielä, ei ehkä Virosta eikä Latviasta. Ei välttämättä Norjastakaan, mutta ehkäpä Suomesta ensi vuosikymmenellä?!”

-Elias

Eilen oli siis Huippuliigan avaus Silja-Rasteilla Paimiossa, lisäksi kilpailulla oli näyttöarvoa Puolan Maailmancuppiin sekä Tsekin EM-kilpailuihin. Kilpailu myös televisioitiin joten sekin toi pientä lisäjännitystä. Oma 10. sija ja ero kärkeen +2:08 ei kuitenkaan tyydytä. Tein kolme pahaa virhettä rastiympyrässä ja juoksu ei tuntunut riittävän vapautuneelta. Toisaalta suorituksessa oli hyviäkin asioita: suunnistus rastiväleillä tuntui selkeältä ja helpolta ja en sortunut yliyrittämiseen. Mielestäni rata oli todella hyvä tähän kilpailuun, riittävän haastava ja oli uskallettu viedä rasteja pois mäkienkin päällystöiltä.

Ero kärkeen ei kuitenkaan näytä olevan täysin saavuttamattomissa hyvällä suorituksella ja se antaa toki lisäpotkua omaan tekemiseen. Tästä on hyvä jatkaa pienin viilauksin kohti seuraavia kilpailuja, ja FinnSpring kilpaillaan jo ensi lauantaina jossa on vielä mahdollisuus antaa näyttöjä.

Kotimainen kilpailukausi käynnistettiin viime viikonloppuna. Sitä edelsi kuitenkin mahtava Punakoneen kevätleiri Kisakalliossa, Paraisilla ja lopulta Turussa josta Anton kertoikin omassa blogissaan enemmän. On hienoa harjoitella parhaiden kavereiden kanssa ja paljon. Oli myös mukavaa huomata sekä omaa että muiden kehitystä suunnistustaidossa, kaikki tuntuivat saavan suunnistuksen viimeistään tällä leirillä riittävään kuntoon kevään kisoja varten.

Ensin perjantaina juostiin perinteinen Kevätyön viesti, tällä kertaa yhteislähtökilpailuna. Kilpailusta voi olla montaa mieltä mutta ainakin itse pidin sitä hyvänä harjoituksena tulevien suurviestien alkuosuuksille. Oma suoritukseni oli KYV:issä hyvä ja poimin omat hajontani suoraan ja varmasti. Yleisörastille pääsin ensimmäisenä mutta loppulenkille jouduin nöyrtymään vahvemmille. Voitimme kuitenkin Severin ja Florianin kanssa kilpailun ja kakkosjoukkuekin oli hienosti viidensiä, eikä voittokaan ollut kovin kaukana.
Seuraavana päivänä yritimme parhaan mukaan palautua ja virittäytyä seuraan päivän kilpailuun, Rauman kevätkansallisiin. Kävimme tekemässä kevyen harjoituksen taas Paraisilla ja haistelemassa Saaristorastien letkeää tunnelmaa.

Rauman kevätkansalliset sujuivat omalta osaltani ihan hyvin. Voitto irtosi riittävällä erolla Toni Saareen ja kolmannen sijan nappasi Tonin isä Petri. Juoksussa painoi kymmenen päivän leiri ja suunnistuksessa oli havaittavissa SideWinderiä, mutkittelevaa etenemistä. Kilpailusta sain hyvää palautetta vielä siitä mitä asioita pitää hienosäätää ennen tärkeämpiä kilpailuja. Tärkeämmät kilpailuthan alkavat heti ensi viikonloppuna kun Huippuliiga starttaa Paimiosta. Laittakaahan YLE TV2 päälle 17.4. klo 13:30!

Maanantaina on lähtö maajoukkueen leirikeskukseen Espanjan Barbateen. Siellä harjoittelen kaksi viikkoa kovassa seurassa ja hyvissä olosuhteissa. Sitä ennen tässä lyhyt katsaus kuluneesta talvesta.
Alkusyksystä muutimme Lauran kanssa Tampereen Tammelan kaupunginosaan. Kotiovelta on Kaupin poluille tarkalleen 624 metriä.
Talven harjoittelu on sujunut pääosin hyvin. Pienistä vammoista ja lihaskivuista huolimatta harjoittelu on ollut jatkuvaa ja runsasta. Olen ollut koko talven työtä muistuttavassa toiminnassa päivittäin mutta silti pystynyt harjoittelemaan kahdesti päivässä. Myös olosuhteet ovat olleet suurimman osan talvesta kelvolliset ja harjoittelu on pystytty pitämään tuttuun tapaan hyvinkin lajinomaisena.

Palautetta omasta työstä on tullut ihan mukavasti testien muodossa: joulukuun lopun tasotestissä tuli uudet ennätykset kummallakin kynnyksellä sekä maksimivauhdissa. Lisäksi tammikuun loppupuolella juostussa maajoukkueen 5000m testissä kellot pysähtyivät omalta osaltani ennätysaikaan 15:27. Voidaan siis todeta että oikeita on asioita on tehty.
Harjoittelua on piristänyt Tampereella hyvin käyntiin lähtenyt akatemian yhteisharjoitussyystemi joka on tarjonnut erittäin laadukkaita taitoharjoituksia sopivan kovassa porukkassa. Kaudeksi 2016 minut valittiin myös maajoukkueen Talenttiryhmään ja meillä onkin ollut kaksi leiriä Kisakallion urheiluopistossa. Kummallakin leirillä on ollut hyvät olosuhteet harjoitella ja loistava meininki. Lisäksi maajoukkueen kevään leiriohjelmaan kuuluu maanantaina alkava harjoituskeskustoiminta Espanjassa sekä Tsekin Em-leiri huhtikuun lopussa.
Barbaten leiri onkin talven ensimmäinen ulkomaanleiri ja vaikka olenkin suunnistanut säännöllisesti läpi talven, on nälkä suunnistukseen erittäin kova. Reissuun mahtuu myös kahdet kilpailut joista toiset Afrikan puolella Marokossa ja toinen Barbatessa Euroopassa. Harjoitusohjelma on laadittu ja uudet VJ:n kengät pakattu laukkuun, olen valmis keskittymään ainoastaan harjoitteluun.

 

-Elias