Jukolan metsässä syntyy joka vuosi tarinoita, joita kerrotaan vuosikymmenienkin päästä. Mutta syntyy niitä muuallakin kuin rastiväleillä.
Kirjoitin Kangasala Jukolaan perinteisen sanoman, jonka voittajajoukkueen ankkuri lukee maalissa. Työ sujui normaalissa aikataulussa; sain tietää vastaanottajan marraskuussa, sanoma oli kirjoitusasultaan valmis tammi-helmikuussa ja se painettiin kilpailukarttoihin keskitalvella.
Sanoma myös käännettiin totuttuun tapaan ruotsiksi ja englanniksi. Ja totuttuun tapaan toimitin sen Poriin kalligrafille tekstattavaksi ja hän myös valmisti käärön, jossa sanoma voittajalle luovutetaan.
Sain kymmenisen päivää ennen kilpailua Porista puhelimeeni viestin: ”Sanomakäärö laitettu tänään postiin. Arvio, että perillä kahden työpäivän kuluessa. Terveisin Teija”.
Lähettäjä oli kalligrafi Teija Tiilimäki ja asia sitä myöten kunnossa. Paketti ei kuitenkaan tullut perille kahdessa päivässä ja menin paikalliseen postiin sitä tiedustelemaan. Teija oli lähettänyt minulle myös kuvan saamastaan kuitista ja siinä näkyi postilähetyksen numero. Ystävällisesti virkailija katsoi tietokoneelta tiedon ”lähetys viivästynyt, perillä kahden työpäivän kuluessa”.
No kyllä tuokin riittää. Oltiin Jukolaviikon tiistaissa, kun menin uudestaan postiin ja kysyin tietoja paketista. Katsottiin ruudulta ”lähetys viivästynyt, perillä kahden työpäivän kuluessa”.
No, vielä tuokin hyvin riittää. Torstaina ei kuitenkaan kuulunut mitään ja perjantaina lähtisin jo Kangasalle. Soitin postiin muutaman kerran torstaina ja sieltä vakuutettiin, että pakettia haetaan kaikkialta ja että se varmasti löytyy viimeistään perjantaina. Asian tärkeys kyllä ymmärretään, luvattiin soittaa.
Perjantaina ei kuulunut mitään, ja soittoihini sain saman vastauksen: ”koko Suomi hakee pakettia”. Iltapäivän lopulla oli ratamestarien tiedotustilaisuus ja siellä kerroin Kaukametsäläisten puheenjohtajalle, että sanoma on kadonnut postissa. En ollut aiemmin halunnut häiritä asialla, joka tietysti järjestyisi, vaikka pienellä viiveellä. Nyt kuitenkin alkoi aika loppua, vaikka idästähän sitä tulee lisää koko ajan.
Kun illan mittaankaan ei kuulunut sanomasta mitään, ja arvioimme postin porukan lähteneen ansaitulle viikonloppuvapaalle tai peräti Jukolaan suunnistamaan, puheenjohtaja Jussi parin kaverinsa kanssa marssi markettiin ja hankki pahvirullan, jonka sisään varalle A4-printatut sanomat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi sujautettiin. Rulla pakattiin punaiseen paperiin ja varakäärö oli valmis. Ja minä keskityin muihin Jukolahommiini.
Kun Stora Tunan ankkuri Emil Svensk sunnuntaiaamuna luki voittaja-ankkurina sanoman, hän ei tietenkään huomannut mitään poikkeavaa, enkä usko että huomasi meidän muutamien ulkopuolella kukaan muukaan. Sanoman vastaanottajana Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen sai kuitenkin tiedon, että nyt käteen tuli vain aihio, oikea sanoma toimitetaan, jos se joskus löydetään.
Heinäkuun alkuviikolla puhelimeeni tuli tekstari ”paketti sejase noudettavissa”. Siellähän se Jukolan käärö odotti, ehjänä ja uljaana luovutusta odottaen.
Soitin taas Postilaitokselle ja pyysin saada kuulla sanoman tarinan. Sain tietää, että paketti oli löytynyt lajittelukeskuksesta. Lähinnä ääneen miettien totesin että ”eikös ne sitä kautta kaikki kulje ?” ja sain vastauksen, että ”siellä on niin hirveän paljon paketteja”.
En osannut muuta kuin todeta, että maallikko luulisi, että ne ovat siellä jossain järjestyksessä, kiitin vastauksista ja uskalsin vielä kysyä, että voiko tästä viiveestä saada jonkun korvauksen ? Virkailija kertoi ystävällisesti, että lähettäjä voi anoa takaisin maksamaansa postimaksua 8,50 euroa. Aikuhienoa !
Mutta sanomahan oli nyt minulla ja varasin Opetushallituksesta audienssin. Elokuun alussa menin Helsinkiin tapaamaan pääjohtaja Heinosta, luovutin sanoman ja sain viettää mukavan vartin keskustellen urheilusta, kirjallisuudesta ja joistakin muistakin mukavista aiheista.
Käärö oli vihdoin perillä, sanoma ei hetkessä vanhene. Eikä sitä tarvinnut vuodella siirtää.
-sepi
Kuukka Bros 