Otsikon titteli tuli minulle yllättäen ja pyytämättä. Jopa niin yllättäen, että itsekin sain siitä tietää vasta, kun Kuukka Brosin luoja Esa siitä onnitteli palkitsemistilaisuutta seuranneena aamuna. Juhliin en mennyt, koska en tiennyt palkinnosta, enkä yleensäkään tykkää juhlista ja olen huono olemaan yötä pois kotoa.

Ensimmäinen ajatus oli, että näitä nyt tulee jatkuvasti. Juurihan vuonna 1985 minut palkittiin ”vuoden yksilöurheilun valmentaja Karkkilassa” –tittelillä. Liukkosen Juha taisi sinä suvena tehdä jotain merkittävää. Ja nyt siis tuli taas.

Pienen mietinnän jälkeen tuntuu tietysti hyvältä saada tunnustusta. On hienoa, kun valmentajia huomioidaan. Erityisen hienoa on, kun tämä tunnustus tulee kollegoilta, Suunnistusvalmentajat ry:ltä, jossa tiettävästi hyvin ymmärretään, mitä valmentaja tekee. Ja samalla tuli mieleen, että toivottavasti Elias, Anton ja Eikka ymmärtävät, että tämä on tunnustus heille.

Hyvät urheilijat tekevät hyvän valmentajan. Kyllä he ymmärtävät.

Uskon, että olen keskusteleva valmentaja. Keskustelen paljon, paitsi urheilijoideni, myös muiden valmentajien ja ylipäänsä muiden ihmisten kanssa. Huomaan monesti, että minulle on vuosien saatossa muodostunut oma käsitykseni valmentamisesta, myös sen sisällöstä, mutta ehkä enemmänkin tavasta toteuttaa.

Olen jo vanha. Maailman kenties kovimmassa urheiluliigassa, koripallon NBA:ssa, vain yksi valmentajista on minua vanhempi, hänkin vain vajaan vuoden. Greg Popovich on valmentanut San Antonio Spursia reilut 20 vuotta ja juuri siksi häntä pidetään yleisesti sarjan parhaana valmentajana. Valmennustyössä kokemus ei ole haitaksi ja sitä on vaikea hankkia muuten kuin vuosien kuluessa.

Valmentaminen on ihmisen valmentamista, ihmisen johtamista. Se on mukana elämistä. Varmasti paras koulu valmentajaksi on elämänkoulu, olla mukana kasvattamassa lapsia ja lapsenlapsia, olla mukana työyhteisössä ja oppia, mitkä asiat vaikuttavat myönteisesti ja mitkä tuhoavat yhteisen kehittymisen. Oppia ymmärtämään, että pienelläkin virheellä voi olla isot seuraukset. Oppia se, että tappio kasvattaa paljon enemmän kuin voitto ja että voitto on vain seurausta siitä, että uskoo joka tilanteessa loppuun asti voittavansa. Keinot kyllä yhdessä keksitään.

Seuraan aktiivisesti urheilua aivan laidasta laitaan. Mietin jatkuvasti, miksi joku urheilija on hyvä ja miksi joku epäonnistuu. Vuosien aikana minulla on ollut onni saada runsaasti läheisiä ja vielä läheisempiä keskustelukumppaneita, joilta voin aina tarkistaa asioita ja yrittää ymmärtää, oliko oletukseni oikea tai väärä. Eivätkä he kaikki ole valmentajia tai edes urheilijoita. Kannustan myös urheilijoitani seuraamaan muita lajeja ja yleensä elämän ilmiöitä, jotta he paremmin voivat ymmärtää eri asioiden vaikutuksen
toisiinsa.

Yksi harrastuksistani on sotahistoria. Luen parhaillaan kirjaa ”Yksi rykmentti, sata tarinaa”, joka kertoo JR1:n vaiheista jatkosodan lopussa. Yksi kertojista, veteraaneista, on Viljo Kuukka, joka Valkeasaaren tulimyrskystä sanoo: ”Sit kun ei olt ketään muita, pelkästää minäkii siel, sit lähin”. Lukiessani mietin, onko hän sukua Eliakselle ja Antonille ja onko tuosta sisusta jotain periytynyt. Ainakin sitä voidaan käyttää esimerkkinä siitä, mitä sisu ja loppuun saakka yrittäminen on, vaikka tappio tuleekin. Ja esimerkkinä siitä, miten kauas tuollainen sisukkuus seurauksiltaan yltää.

Suurin ilo valmennustyössä tulee tietysti urheilijan onnistumisesta. Valmennan myös tyttärentytärtäni Viiviä, joka 12-vuotiaana ottaa ensi askeleitaan suunnistajana. Olimme syyskesällä Karkkilassa suunnistamassa Karkki-Rastin mailin mittaisen radan ja tarkoituksena oli opettaa Viiville korkeuskäyrien ymmärtämistä.
Viivin lähtötasoksi voidaan arvioida nolla ja siksi menimme hyvin rauhallisesti maaston muotoja tutkiskellen. Loppua kohti sitten Viivi jo vähän kiristi vauhtia ja viimeiselle rastille tullessamme lammen rannassa kysyin, että ”etkö aio nousta rinnettä rastille ?”. Taakseen katsomatta Viivi vastasi: ”Nousen vasta tosta notkon kohdalta !”

Valmennus tuo suurta iloa. Siksi valmennan.

Kulunutta sanontaa käyttäen kevätkausi on taputeltu. Tai ei aivan – tätä naputellessa Antulla on edessä vielä sotilaitten MM-kisat Haminan suunnalla ja molemmilla veljeksillä tietenkin Jukola.

Mutta tarkoitankin Eliasta, jonka kevätkausi taputeltiin muutaman viikon aikana huhti-toukokuussa niin, ettei oikein huomattukaan. Kuuden viikon aikana tuli kolmetoista kivikovaa starttia, päällekkäin menivät Huippuliiga, maailmancupin näyttökisat, MM-näyttökisat, SM-keskari ja maailmancup.

Ja käteen ei jäänyt mitään, MM-paikka jäi haaveeksi.

Noista kolmestatoista kilpailusta Elias juoksi terveenä kaksi tai kolme, emme pysty sitä jälkeenpäinkään tarkemmin sanomaan. Siljarasteilla meni hyvin, FinnSpringissä ei niinkään ja Tiomilassa lönköteltiin pimeässä, joten emme tarkkaan tiedä, mikä tilanne oli tuolloin. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä kipeästä nilkasta on pari päivää Tiomilan jälkeen. Ja ensimmäiset merkinnät jostain taudista ovat Sipoon sprintin tienoilta.

Olimme tietenkin yhteydessä lääkäriin ja saimme juoksuluvan jokaiseen kilpailuun. Nilkka meni pikku hiljaa huonommaksi ja magneettikuvattiinkin Viron testikisojen jälkeen. Ei mitään vakavaa, nivelkapseli vain ärtynyt, kaikki ehjänä. Flunssa tai mikä lienikin kulki omaa latuaan ja heitti parin päivän kuumeen ennen Viron kisoja.

Hyvän alun jälkeen sijoitukset putosivat reilusti, kärkivauhtiin ei ollut asiaa. Koen epäonnistuneeni valmentajana, kun en ymmärtänyt, että huolimatta pisteitä huutavista sarakkeista olisi pitänyt jättää kisoja väliin ja antaa nilkalle edes mahdollisuus parantua. Lopputulos ei olisi ollut ainakaan huonompi.

Tunnustan, etten juurikaan perehtynyt matematiikkaan, enkä miettinyt valintoja pistetaulukkojen mukaan. En ymmärtänyt, että niitä tuijotettiin sillä vakavuudella, että meidän ainoa mahdollisuutemme olisi ollut tähdätä harkintapaikkaan.

Pistetaulukko loi tilanteen, jossa urheilijat suunnistivat valitsijoita varten, taulukko oli antamassa valitsijoille matemaattisen perusteen. Tietenkin jälkeen päin on syytä miettiä, oliko kilpailuohjelma valmennuksellisesti kelpo ja esimerkiksi sitä, oliko järkeä pisteyttää takaa-ajokisa. Siis kilpailu, jossa kärjessä lähtenyt Martin Regborn juoksi loppulenkin väärällä kartalla ja silminnäkijänä voin sanoa, että ainakin yksi kilpailija suunnisti ilman karttaa.

Valintojen kanssa olen ollut tarpeeksi tekemisissä osatakseni sanoa, että matemaattista perustetta ei tarvita. Valitsijan on vain valittava joukkue, jolla uskoo olevan parhaat menestymismahdollisuudet, näytti taulukko mitä tahansa.

Ja uskon valitsijoiden näin toimineenkin. Eikä minulla ole mitään tarkoitusta sanoa, että MM-joukkueeseen tulivat väärät urheilijat. Jokainen heistä on paikkansa ansainnut ja kannustan heitä vilpittömästi menestykseen. Eikä se, että Elias ei tavoitteeseensa yltänyt ainakaan pienennä  iloamme siitä, että valmennusryhmäämme kuuluva Einari kisoihin valittiin.

Vaikka haluankin sanoa, että se on ollutta, mikä mennyttä ja nyt katse eteenpäin, tiedän ettei urheilija valintoihin suhtaudu olankohautuksella. Urheilijan pitääkin olla tulokseen pettynyt.

Minulla on tästäkin kokemusta. Vajaat 40 vuotta sitten MM-suunnistettiin Norjassa. Valintakriteereiksi oli ilmoitettu menestyminen aikaisemmissa kansainvälisissä kilpailuissa sekä MM-katsastus. Olin edellisen vuoden PM-kilpailussa paras suomalainen ja kevään monimaaottelussa niinikään paras suomalainen. Katsastuskilpailussa olin neljäs.

En kuitenkaan mahtunut viiden suunnistajan joukkueeseen. Kun kuulin valintatuloksen puhelimitse, konkreettisesti uutisesta kärsi liinavaatekaappimme yläkomeron ovi. Tuoli, jolla istuin törmäsi siihen  voimalla. Ja huomaa nyt, että tässä puhutaan minusta, ei Eliaksesta, joka on fiksu mies.

Tuon valinnan jälkeen muuten tein ”huovilat” eli pyysin kirjallisen selvityksen valinnan perusteista. Silloinen  liiton sihteeri Matti Nummela vastasi kirjeellä, jossa luki ”valiokunnan puolesta kerron, että kohdallasi ilmoitettuja valintakriteerejä ei voitu noudattaa”.

Joustavuutta löytyi siis jo silloin.

Nyt Elias on juossut reilun viikon hyvällä alustalla ja nilkka on paljon parempi. Nilkkahan loukkaantui talven harjoitusleirillä pahasti ja suunnistaja itse on sitä mieltä, että hän kolautti sen johonkin Tiomilassa. Minä taas mietin, että jatkuva tiukka teippaus vamman jälkeen on aiheuttanut nivelkapselin ärtymisen.

Niin tai näin, Jukolaa kohti mennään hyvällä mielellä. Ja tulihan valinta World Gamesiin heinäkuun lopulla. Kyllä se siitä.

Sunnuntaiaamuna vilkaisen puhelinta. ”Henkilön Seppo Väli-Klemelä syntymäpäivä, koko päivä”. Se on fb, joka muistuttaa. Itse on muistettava vain, että on myös isänpäivä.

Vaimo on laittanut jo kahvia ja paahtoleipää, kääretorttu tarkoittaa juhlapäivää. Lapset ovat maailmalla, joten ei tarvitse aamiaista sänkyyn odottaa ja pirun hankalaahan onkin juoda kahvia selällään sängyssä.

Samalla kun luen aamun lehden, teen ensimmäisen tsekkauksen, kertooko my-o jotain valmennettavien eilisistä treeneistä. Kertoo ja ei kerro, tämä vähän vaihtelee, mutta oikein hyvin hpkssa on tietoa paitsi tunneista ja kilometreistä, myös tuntemuksista ja mielialoista. Olen pyytänyt paljon tekstiä ja sitä tulee, usein on hymy suupielessä, kun luen Eliaksen oravahavainnoista tai ihmettelystä, miksi peurat jäävät Kauppiin talveksikin.

Puhelin piippaa jatkuvasti fb-onnitteluja. Mielenkiintoinen havainto on, että ennen yhdeksää tulevat onnittelut ovat poikkeuksetta suunnistuskavereilta, sukulaiset ja velkojat heräävät ilmeisesti myöhemmin. Iloisen poikkeuksen tekee Sirpa-serkku, joka hänkin oikeastaan on suunnistaja, vaikka en olekaan häntä rasteilla kymmeneen vuoteen nähnyt.

Päätämme vaimon kanssa lähteä viemään kynttilää isän haudalle heti aamusta. Hiihtämäänkin voisi kelin  puolesta mennä, mutta ei lähdetä ainoita suksia raapimaan. Vaimolla kyllä on sauvat, tällä kertaa kyynärmallia, kun kolme viikkoa vanha uusi lonkka kaipaa vielä sivustatukea askellukseen.

Siellä ne lepäävät liki vierekkäin, isä (ja äiti), isoisä ja kummisetä. Pienen paikkakunnan etuja, että kaikki löytyy läheltä. Jatkamme pienelle kiertolenkille ja vaimo pyytää minua kontrolloimaan, että kävelee suorassa. Siitä onkin aikaa, kun olen tätä naista valmentanut.

Kotona on päivän ensimmäisen penkkiurheiluhetken vuoro. Alppihiihtoa ja golfia, kaksi telkkaria samaan aikaan auki. Päivän mittaan sitten tulee seurattua vielä koripalloa, formulaa, jääkiekkoa ja edellispäivän jalkapalloakin katselen vielä nauhalta. Harmittaa tietysti Huuhkajien puolesta, kun voitto ei tule sitten millään. Pistin jo illalla Eerolle pari viestiä siitä, ettei kannata turhia harmitella. ”Olis noista jo pitänyt tehdä” oli vastaus.

Urheilulajit ovat yllättävän samanlaisia. Tilanteet tulevat yllättäen ja ratkaisut joko onnistuvat tai eivät. Pyydän usein valmennettaviani seuraamaan muita lajeja ja miettimään, millaiset urheilijat menestyvät ja millaiset epäonnistuvat. Ainakin siinä oppii sen, että kaikki epäonnistuvat joskus. Ja sen, että voittajat ovat jossakin parempia, rohkeampia, kokeneempia, vahvempia, kestävämpiä. Ja paremmin harjoitelleita.

Sitten muistutan, että mestari on se, joka haluaa olla huomenna parempi kuin tänään.

Penkkiurheilun ohessa ja tauoilla yritän ymmärtää, mikä Antulla ja Eliaksella meni viime kaudella hyvin ja mikä ei. Molemmat suunnistivat tasaisen kauden, mutta molemmilla ehkä se vaisuin hetki osui alkusyksyyn, jossa oli tärkeitäkin kilpailuja.

Eliaksella saattoi olla häiritsevänä varamiehen rooli MM-joukkueessa, ei oikein tiedetty, tuleeko juoksupaikka vaiko ei. No ei tullut, eikä sitä ollut tarkoitus harmitella, mutta ehkä oli vaikea saada fokusta käännettyä nopeasti tulleisiin SM-kisoihin.

Antulla ehkä oli kesän mittaan liian paljon kaikkea ja se näkyi pienenä väsymyksenä. Toisaalta tässä vaiheessa kaikki kokemukset ovat hyödyksi, enkä ole mieltänyt, että valmentajan tehtävä olisi kieltää urheilijaa urheilemasta.

Eliaksen koko kausi summasi 678 tuntia ja Antun 693 tuntia, molemmilla naftit 600 harjoitustapahtumaa. Ollaan sillä tiellä, että määrän ja myös laadun kasvattaminen tulee harjoitteiden kehittämisen myötä, eikä tarvitse enää miettiä niinkään mitään tuntimääriä. Lisää tarvitaan totta kai, mutta voidaan jatkaa jo tutuksi tulleella kaavalla.

Siinä se päivä menee pohtiessa. Pieni työrupeamakin on ohjelmassa, ”remonttimiehen unelman” esittely on sovittu iltapäivälle. Asiakas ei kuitenkaan tule paikalle ja palailen kotiin miettien, että onko se nyt niin vaikea soittaa välittäjälle, jos suunnitelmat muuttuvat. Mutta tähän on totuttu.  Markkinatilannehan on sellainen, että kahdessa paikassa saan olla rauhassa; asuntoesittelyssä ja naistentansseissa.

Illalla sitten tulevat käymään esikoinen miehineen, tyttären tytär  ja tyttären koira. Mukava hetki, lahjaksi saan ihmisiltä halauksen, koiralta naamapesun ja kaikilta yhteisesti Kalle Rantalan orienteerauskirjan.

Puhelin on piipannut mukavasti koko päivän. Enää ei puutu kuin saunominen ja kiitosrukous. Nekin hoidetaan.

Oikein mukava päivä, koko päivä.

Kevään maastojuoksujen ja osin myös ratatestien pohjalta heräsi suunnistuspiireissä keskustelua siitä, miten kovaa suunnistajan pitää juosta.  Siis radalla, maantiellä tai pururadalla. Keskusteluissa harvinaisen vähän pohdittiin sitä, kuinka kovaa suunnistajan pitää juosta suunnistuskilpailussa. Minusta sitä pitäisi pohtia enemmänkin.

Pyydän jo tässä kohdassa anteeksi sitä, että käsittelen aihetta pääasiassa miessuunnistajien osalta, vaikka voidaankin sanoa, että naisten kohdalla juoksuvauhdin ratkaisevat samat seikat kuin miehilläkin.

Meillä on tieto, että Yannick Michiels juoksee vitosen radalla 13.47 ja Topi Raitanen esteet 8.52. Molemmat ovat erittäin hyviä suunnistajia ja saavuttaneet moniakin menestyksiä rasteilla, Michiels lähinnä sprinteissä.

Meillä on myös tieto, että Anders Gärderud juoksi esteet 8.08 ja on erinomainen suunnistaja, kolunnut rasteja pikkupojasta lähtien. Meillä on myös tieto, ettei Anders suunnistus(juoksu)vauhdissa pärjännyt aikansa parhaille, vaikka hyviä sijoituksia suunnistikin.

Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, millaisen ajan Thierry Gueorgiou tai Olav Lundanes voisivat ratajuoksussa tehdä, koska ainakaan julkisuudessa ei ole aikoja esitelty. Meillä sen sijaan on tieto, että he menevät kovaa suunnistusradalla maastotyypistä riippumatta ja ovat maailman kärkitasoa myös sprintissä.

Kirjoitan näitä rivejä Tsekin Jesenikissä ja viimeksi toissapäivänä Daniel Hubmann näytti (voittamalla EM-pitkän matkan), että hän kenties nykyisistä suunnistajista parhaiten osaa siirtää juoksuvauhtinsa suunnistusradalle. Myös joukkueena sveitsiläiset näyttävät olevan muita kovakulkuisempia.

Daniel Hubmann Skotlannin MM-kisoissa 2015

Ensimmäisen kappaleen kysymykseen – miten kovaa suunnistajan pitää juosta – voidaan vastata yksiselitteisesti, että kovaa. Mahdollisimman kovaa. Huippusuunnistajan pitää olla fysiologisilta ominaisuuksiltaan kunnossa, jossa ratajuoksuun sovellettuna tuo Michielsin 13.47 ei edes riitä.

Mutta ollakseen tarpeeksi hyvävauhtinen suunnistaja, hänen ei tarvitse juosta radalla tuota alle 14 minuutin vitosta. Tämä johtuu siitä, että rata- ja suunnistusjuoksu mittaavat eri asioita: radalla juoksija pyrkii pitämään askeleensa samanlaisena ja myös ”pomppimisensa” mahdollisimman vähäisenä, kun taas suunnistajan on oltava kaiken aikaa valmis muuttamaan askellustaan, ponnistamaan, kääntymään ja nousemaan kaaduttuaan nopeasti ylös – minkä kyllä osasi eräs Lasse Virénkin.

Käänteisesti sanottuna hyväkään ratajuoksija ei pysy suunnistajan juoksuvauhdissa maastossa pitkään. Tästä on runsaasti sekä omakohtaista että maailmalta saatua kokemusta.

Hyvä suunnistussuoritus on kokonaisuus, joka sisältää todella monia haasteita. Yksi tärkeimmistä on se, että pystyy suunnistamaan niin, että juoksukapasiteetti voidaan käyttää. Luulen, että sveitsiläisillä on tässä etu puolellaan, he oppivat jo lapsina suunnistamaan vauhdikkaita ratoja ja menemään rasteille liikoja jarruttamatta. Pohjoismainen maasto helposti opettaa näpräämään.

On hyvä myös huomata, että jos pitkän matkan radalla juostaan vaikkapa kolme kilometriä tietä, tulee Michielsille ja Thierrylle tuolla pätkällä eroa 48 sekuntia. Tämä perustuu laskelmaan, jossa oletetaan että T on vitosella 1.20 hitaampi kuin M. Tämäkin pätee vain, jos tuo kolme kilometriä tietä on heti lähdöstä, mutta olkoon esimerkkinä. Oletettavaa on, että Thierryllä on keinonsa ottaa tuo 48 sekunnin ero kiinni muun 13 kilometrin aikana.

Elias Tiomilan långa nattenin letkassa v. 2015

Miten sitten pitää harjoitella ? Suunnistajan on parasta ajatella niin, että kaikenlaiset harjoitteet kehittävät. On tehtävä pitkää rauhallista, lyhyttä kovaa, pitkää kovaa, vauhtileikittelyä, intervalleja, lihaskuntoa ja ihan sitä suunnistusta hiljaa ja kovaa ja kaikkea siltä väliltä mahdollisimman paljon.

Ratajuoksija selviää tuostakin vähemmällä. Harjoitteiden vaihtelu koskee pääasiassa harjoitusvauhtia ja  –matkaa. Hiihtoharjoittelukin sopii suunnistajalle oikein hyvin, ratajuoksijalle en keksi siitä olevan muuta kuin vaihteluhyötyä ja käyttöä korvaavana harjoitteena vammatilanteessa.

Ja vielä yksi asia, juoksuun liittyen.  Mielenkiinnolla odotan, milloin sprinttisuunnistajat  erikoistuvat.  Ehkä se tapahtuu MM-kisojen eriytyessä ja kun sprinttiin saadaan pidempiä rastivälejä.  Jo reilun kahden minuutin yhtämittaisen juoksun salliva rastiväli antaa Michielsille edun Thierryyn nähden. Ja jos niitä olisi radalla vaikkapa kolme, voisimme saada vaihtelua tuloslistoihin.

-Sepi