Otsikon titteli tuli minulle yllättäen ja pyytämättä. Jopa niin yllättäen, että itsekin sain siitä tietää vasta, kun Kuukka Brosin luoja Esa siitä onnitteli palkitsemistilaisuutta seuranneena aamuna. Juhliin en mennyt, koska en tiennyt palkinnosta, enkä yleensäkään tykkää juhlista ja olen huono olemaan yötä pois kotoa.
Ensimmäinen ajatus oli, että näitä nyt tulee jatkuvasti. Juurihan vuonna 1985 minut palkittiin ”vuoden yksilöurheilun valmentaja Karkkilassa” –tittelillä. Liukkosen Juha taisi sinä suvena tehdä jotain merkittävää. Ja nyt siis tuli taas.
Pienen mietinnän jälkeen tuntuu tietysti hyvältä saada tunnustusta. On hienoa, kun valmentajia huomioidaan. Erityisen hienoa on, kun tämä tunnustus tulee kollegoilta, Suunnistusvalmentajat ry:ltä, jossa tiettävästi hyvin ymmärretään, mitä valmentaja tekee. Ja samalla tuli mieleen, että toivottavasti Elias, Anton ja Eikka ymmärtävät, että tämä on tunnustus heille.
Hyvät urheilijat tekevät hyvän valmentajan. Kyllä he ymmärtävät.
Uskon, että olen keskusteleva valmentaja. Keskustelen paljon, paitsi urheilijoideni, myös muiden valmentajien ja ylipäänsä muiden ihmisten kanssa. Huomaan monesti, että minulle on vuosien saatossa muodostunut oma käsitykseni valmentamisesta, myös sen sisällöstä, mutta ehkä enemmänkin tavasta toteuttaa.
Olen jo vanha. Maailman kenties kovimmassa urheiluliigassa, koripallon NBA:ssa, vain yksi valmentajista on minua vanhempi, hänkin vain vajaan vuoden. Greg Popovich on valmentanut San Antonio Spursia reilut 20 vuotta ja juuri siksi häntä pidetään yleisesti sarjan parhaana valmentajana. Valmennustyössä kokemus ei ole haitaksi ja sitä on vaikea hankkia muuten kuin vuosien kuluessa.
Valmentaminen on ihmisen valmentamista, ihmisen johtamista. Se on mukana elämistä. Varmasti paras koulu valmentajaksi on elämänkoulu, olla mukana kasvattamassa lapsia ja lapsenlapsia, olla mukana työyhteisössä ja oppia, mitkä asiat vaikuttavat myönteisesti ja mitkä tuhoavat yhteisen kehittymisen. Oppia ymmärtämään, että pienelläkin virheellä voi olla isot seuraukset. Oppia se, että tappio kasvattaa paljon enemmän kuin voitto ja että voitto on vain seurausta siitä, että uskoo joka tilanteessa loppuun asti voittavansa. Keinot kyllä yhdessä keksitään.
Seuraan aktiivisesti urheilua aivan laidasta laitaan. Mietin jatkuvasti, miksi joku urheilija on hyvä ja miksi joku epäonnistuu. Vuosien aikana minulla on ollut onni saada runsaasti läheisiä ja vielä läheisempiä keskustelukumppaneita, joilta voin aina tarkistaa asioita ja yrittää ymmärtää, oliko oletukseni oikea tai väärä. Eivätkä he kaikki ole valmentajia tai edes urheilijoita. Kannustan myös urheilijoitani seuraamaan muita lajeja ja yleensä elämän ilmiöitä, jotta he paremmin voivat ymmärtää eri asioiden vaikutuksen
toisiinsa.
Yksi harrastuksistani on sotahistoria. Luen parhaillaan kirjaa ”Yksi rykmentti, sata tarinaa”, joka kertoo JR1:n vaiheista jatkosodan lopussa. Yksi kertojista, veteraaneista, on Viljo Kuukka, joka Valkeasaaren tulimyrskystä sanoo: ”Sit kun ei olt ketään muita, pelkästää minäkii siel, sit lähin”. Lukiessani mietin, onko hän sukua Eliakselle ja Antonille ja onko tuosta sisusta jotain periytynyt. Ainakin sitä voidaan käyttää esimerkkinä siitä, mitä sisu ja loppuun saakka yrittäminen on, vaikka tappio tuleekin. Ja esimerkkinä siitä, miten kauas tuollainen sisukkuus seurauksiltaan yltää.
Suurin ilo valmennustyössä tulee tietysti urheilijan onnistumisesta. Valmennan myös tyttärentytärtäni Viiviä, joka 12-vuotiaana ottaa ensi askeleitaan suunnistajana. Olimme syyskesällä Karkkilassa suunnistamassa Karkki-Rastin mailin mittaisen radan ja tarkoituksena oli opettaa Viiville korkeuskäyrien ymmärtämistä.
Viivin lähtötasoksi voidaan arvioida nolla ja siksi menimme hyvin rauhallisesti maaston muotoja tutkiskellen. Loppua kohti sitten Viivi jo vähän kiristi vauhtia ja viimeiselle rastille tullessamme lammen rannassa kysyin, että ”etkö aio nousta rinnettä rastille ?”. Taakseen katsomatta Viivi vastasi: ”Nousen vasta tosta notkon kohdalta !”
Valmennus tuo suurta iloa. Siksi valmennan.
Kuukka Bros 