Juoksua ja suunnistusjuoksua

Kevään maastojuoksujen ja osin myös ratatestien pohjalta heräsi suunnistuspiireissä keskustelua siitä, miten kovaa suunnistajan pitää juosta.  Siis radalla, maantiellä tai pururadalla. Keskusteluissa harvinaisen vähän pohdittiin sitä, kuinka kovaa suunnistajan pitää juosta suunnistuskilpailussa. Minusta sitä pitäisi pohtia enemmänkin.

Pyydän jo tässä kohdassa anteeksi sitä, että käsittelen aihetta pääasiassa miessuunnistajien osalta, vaikka voidaankin sanoa, että naisten kohdalla juoksuvauhdin ratkaisevat samat seikat kuin miehilläkin.

Meillä on tieto, että Yannick Michiels juoksee vitosen radalla 13.47 ja Topi Raitanen esteet 8.52. Molemmat ovat erittäin hyviä suunnistajia ja saavuttaneet moniakin menestyksiä rasteilla, Michiels lähinnä sprinteissä.

Meillä on myös tieto, että Anders Gärderud juoksi esteet 8.08 ja on erinomainen suunnistaja, kolunnut rasteja pikkupojasta lähtien. Meillä on myös tieto, ettei Anders suunnistus(juoksu)vauhdissa pärjännyt aikansa parhaille, vaikka hyviä sijoituksia suunnistikin.

Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, millaisen ajan Thierry Gueorgiou tai Olav Lundanes voisivat ratajuoksussa tehdä, koska ainakaan julkisuudessa ei ole aikoja esitelty. Meillä sen sijaan on tieto, että he menevät kovaa suunnistusradalla maastotyypistä riippumatta ja ovat maailman kärkitasoa myös sprintissä.

Kirjoitan näitä rivejä Tsekin Jesenikissä ja viimeksi toissapäivänä Daniel Hubmann näytti (voittamalla EM-pitkän matkan), että hän kenties nykyisistä suunnistajista parhaiten osaa siirtää juoksuvauhtinsa suunnistusradalle. Myös joukkueena sveitsiläiset näyttävät olevan muita kovakulkuisempia.

Daniel Hubmann

Daniel Hubmann Skotlannin MM-kisoissa 2015

Ensimmäisen kappaleen kysymykseen – miten kovaa suunnistajan pitää juosta – voidaan vastata yksiselitteisesti, että kovaa. Mahdollisimman kovaa. Huippusuunnistajan pitää olla fysiologisilta ominaisuuksiltaan kunnossa, jossa ratajuoksuun sovellettuna tuo Michielsin 13.47 ei edes riitä.

Mutta ollakseen tarpeeksi hyvävauhtinen suunnistaja, hänen ei tarvitse juosta radalla tuota alle 14 minuutin vitosta. Tämä johtuu siitä, että rata- ja suunnistusjuoksu mittaavat eri asioita: radalla juoksija pyrkii pitämään askeleensa samanlaisena ja myös ”pomppimisensa” mahdollisimman vähäisenä, kun taas suunnistajan on oltava kaiken aikaa valmis muuttamaan askellustaan, ponnistamaan, kääntymään ja nousemaan kaaduttuaan nopeasti ylös – minkä kyllä osasi eräs Lasse Virénkin.

Käänteisesti sanottuna hyväkään ratajuoksija ei pysy suunnistajan juoksuvauhdissa maastossa pitkään. Tästä on runsaasti sekä omakohtaista että maailmalta saatua kokemusta.

Hyvä suunnistussuoritus on kokonaisuus, joka sisältää todella monia haasteita. Yksi tärkeimmistä on se, että pystyy suunnistamaan niin, että juoksukapasiteetti voidaan käyttää. Luulen, että sveitsiläisillä on tässä etu puolellaan, he oppivat jo lapsina suunnistamaan vauhdikkaita ratoja ja menemään rasteille liikoja jarruttamatta. Pohjoismainen maasto helposti opettaa näpräämään.

On hyvä myös huomata, että jos pitkän matkan radalla juostaan vaikkapa kolme kilometriä tietä, tulee Michielsille ja Thierrylle tuolla pätkällä eroa 48 sekuntia. Tämä perustuu laskelmaan, jossa oletetaan että T on vitosella 1.20 hitaampi kuin M. Tämäkin pätee vain, jos tuo kolme kilometriä tietä on heti lähdöstä, mutta olkoon esimerkkinä. Oletettavaa on, että Thierryllä on keinonsa ottaa tuo 48 sekunnin ero kiinni muun 13 kilometrin aikana.

Tiomila15 långa natten

Elias Tiomilan långa nattenin letkassa v. 2015

Miten sitten pitää harjoitella ? Suunnistajan on parasta ajatella niin, että kaikenlaiset harjoitteet kehittävät. On tehtävä pitkää rauhallista, lyhyttä kovaa, pitkää kovaa, vauhtileikittelyä, intervalleja, lihaskuntoa ja ihan sitä suunnistusta hiljaa ja kovaa ja kaikkea siltä väliltä mahdollisimman paljon.

Ratajuoksija selviää tuostakin vähemmällä. Harjoitteiden vaihtelu koskee pääasiassa harjoitusvauhtia ja  –matkaa. Hiihtoharjoittelukin sopii suunnistajalle oikein hyvin, ratajuoksijalle en keksi siitä olevan muuta kuin vaihteluhyötyä ja käyttöä korvaavana harjoitteena vammatilanteessa.

Ja vielä yksi asia, juoksuun liittyen.  Mielenkiinnolla odotan, milloin sprinttisuunnistajat  erikoistuvat.  Ehkä se tapahtuu MM-kisojen eriytyessä ja kun sprinttiin saadaan pidempiä rastivälejä.  Jo reilun kahden minuutin yhtämittaisen juoksun salliva rastiväli antaa Michielsille edun Thierryyn nähden. Ja jos niitä olisi radalla vaikkapa kolme, voisimme saada vaihtelua tuloslistoihin.

-Sepi

Mainokset

Yksi ajatus artikkelista “Juoksua ja suunnistusjuoksua

  1. jokke sanoo:

    Karrikoiden sanoisin kuitenkin seuraavaa:
    Jos WOC pitkän matkan lähdössä kilpailijoille annettaisiinkin kartan ja radan sijaan eteen 1h 40min pitkä voimajohtolinjan alunen (20km) tai edes viitoitettu polku mäkimaastossa (30km) väliaikalähdöllä ilman yhtäkään suunnistustehtävää, ei Michiels siltikään voittaisi ei Lundanesia, ei Hubmannia, eikä Gueorgiouta. Valstad sen jo aikanaan sanoi; Mestaruustasolla on kysymys vain umpimaastojuoksukyvystä. -Esimerkiksi Thierrystä usein kuulee sanottavan ettei hän olisi metsäjuoksukyvyltään poikkeavan hyvä, muistuttaen hänen ikivanhoista 5 kilometrin harjoitusajoista ja mainiten että roikkuvathan lähes kaikki peesaten hänen kyydissään. Ensinnäkin on helpompi roikkua satunnaisessa kisassa maksimisuorituskyvyllään toisen perässä, joka etenee alemmalla rasitustasolla pitääksen suunnistustehtävät 110% kontrollissa ja toisekseen nämä isot kaverit ottavat suorituskyvyn esiin vasta aivan kenraalin aattona. Ja siinä on iso ero harjoituskauteen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Mainokset
%d bloggers like this: