Pääsiäisleiri Sveitsissä

Vielä maaliskuun puolivälissä Tampereen metsiä peitti melko paksu lumikerros. Kevään merkit olivat kuitenkin jo ilmassa. Listaan havaintojani tähän:

  • Sprintti-intervalleista nauttiminen
  • Jäiset ja liukkaat hiihtoladut
  • Pientä penikkavaivaa
  • Hankikannon etsintää Kaupista ja Kintulammelta
  • Köyhän miehen etelänleiripäivä Hurttionjärvellä (lumettoman metsän toivossa)
etelä

Yksi parhaista köyhän miehen etelänleirikohteista: Rantatien tunneli

Kun olin tuon listan käynyt lävitse, olikin jo aika nousta Zürichin koneeseen. Pääsiäisleirini lähti käyntiin Ticinossa, eli Sveitsin eteläisimmässä kantonissa. Seutu on tunnettu jyrkkäpiirteisistä rinteistä ja aurinkoisesta säätilasta.

bba.jpg

Aamulenkkimaisemat kotikylässä

Maastot jossa suunnistimme olivat poikkeuksetta lehtimetsiä joten pohja oli aina hyvä. Tammi ja kastanjametsistä oli vaikea olla pitämättä, mutta toki mäkien jyrkkyydet sekä pituudet toivat välillä ryppyjä otsalle. Kävimme pari kertaa myös Italian puolella hakemassa nousumetrejä. Valmentajamme Sevä piti huolen, että kaikki treenit oli viimeisen päälle hyvin järjestettyjä. Pääsi siis hyvin keskittymään treenaamiseen ja palautumiseen.

Harjoitukset olivat vuoden 2018 EM-kisojen mallitreenejä, eli maastopankkia tulevaisuutta varten tuli taas kartutettua. Nämä maastot toimivat hyvin myös valmistautumisena kesän JWOC:iin. Tulevat nuorten MM-kisat ovat toki aivan eri suunnalla (Graubündenissä), mutta paljon yhtäläisyyksiä maastojen välillä löytyy. Jotain tästä kertoo se, että Sveitsi pitää valintakisansa juuri Ticinossa.

viimeinen rasti

Viimeinen rasti Ticinon leirin viimeisessä treenissä

Ticinon jälkeen ehdin vielä suunnistaa kolme hyvää treeniä Mittellandissa ennen Suomeen palaamista. Tästä kevätleireily jatkuu niin ikään Punakoneen kanssa Kisakalliossa, Paraisilla ja Turussa. Viikon päästä on jo ekat kotimaiset kisat.

collage.jpg

Mittellandin maisemia: Bern, Herzogenbuchsee ja Weissenstein

Tässä vielä alustava kisakalenterini Tiomilaan eli kevään pääkisaan asti:

8.4. Kevätyön Viesti, TuS, Sauvo

10.4. Kevätkansalliset, RaLu, Rauma

17.4. Siljarastit, PR, Paimio

23.-24.4. Finnspring, KarjUra, Raasepori

30.4. Triomila, AngA, Halikko

6.5. JWOC-sprinttinäyttö, IF Brahe, Pietarsaari

8.5. SM-maastot, IF VOM, Vöyri

14.-15.5. Tiomila, Falun-Borlänge

– Anton

RASITUS JA LEPO

Alkutalvesta näin kahden pitkäaikaisen ystäväni ajelevan pyörällä kohti järven rantaa.  Reppu selässä, pyörän tarakalla molemmilla kaira. ”Joko se jää kestää ?, huikkasin. ”Ei tiedä vielä”, vastasi Sulo. Timo vain virnisti. Pilkille menivät.

Jollain tavalla samasta asiasta on kysymys, kun pohditaan, onko urheilija ylirasittunut tai peräti ylikunnossa. Hän on kenties väsynyt, mutta haluaa kuitenkin harjoitella, tehdä juuri nyt sen kovan treenin. ”Oletko ylikunnossa ?”, voisin valmentajana huikata. ”Ei tiedä vielä”, vastaa urheilija, jos on rehellinen. Ja lähtee harjoitukseen.

Sillä niin se on. Sitten kun tiedämme, että urheilija on ylirasittunut, on jo myöhäistä. Ei saada takaisin sitä edellisen päivän tai edellisen viikon harjoitusta, ei voida enää lisätä lepopäivää tai kahta, kolmea väliin. On vain todettava, että nyt ollaan montussa ja levätään.

Jo sillä kuuluisalla 70-luvulla puhuttiin ylikunnosta. Muistan, kun luennoitsija kertoi Vierumäellä, että ylirasitustilan oireita ovat univaikeudet, ruokahaluttomuus, alakuloisuus. Ystäväni ja monesti myös huonetoverini Nurmisen Simo tietysti viittasi. ”Mikähän on, kun ruoka ja uni maittaa, mutta juoksu ei kulje”, kysyi Simo.

Vaikea sitä on havaita. Voidaan seurata sykettä, voidaan seurata verenkuvaa. Maittaako ruoka, tuleeko uni ? Kulkeeko juoksu ?

Vain urheilija itse tietää oikeasti tuntemuksensa. Siksi onkin äärimmäisen tärkeää, että harjoituspäiväkirjaan tulee merkintä, jos jokin asia harjoituksessa tuntuu hankalalta tai harjoitusta pitää kesken kaiken muuttaa, helpottaa tai peräti keskeyttää.

Olen ottanut sellaisen tavan, että kun näen urheilijani harjoituspäiväkirjassa ”negativisen” merkinnän, otan luurin käteen. Parasta olisi tietysti mennä tapaamaan urheilijaa, mutta etäisyys sanelee toimintamallit. Reagoin myös nopeasti siihen, jos harjoituspäiväkirjaan ei tule merkintöjä. Sekin voi olla oire jään natinasta.

AKFinnspring14sepi

Anton FinnSpringissä 2014

Harjoittelemme pääsääntöisesti niin, että viikkoon tulee kaksi tehokasta harjoitusta, kaksi pitkää harjoitusta ja kaksi kevyttä päivää. Siis yksi päivä jää yli, ja sitä voidaan käyttää paikkauspäivänä. Jos olo on freesi, voidaan tehdä siinäkin pitkä, harvemmin kuitenkaan kovaa harjoitusta. Aika usein otetaan siihenkin kevyt.

Minusta yksi suurimpia tyhmyyksiä on rytmittää harjoittelu niin, että on vaikkapa kolme rankkaa viikkoa ja sitten yksi kevyt. Siinä annetaan urheilijalle lupa olla väsynyt  ja pusketaan eteenpäin rasittuneena sillä motiivilla, että kohta alkaa lepoviikko. Ei se auta, jos olet jo montussa.

Palautuminen kuuluu urheilijan jokaiseen päivään. Siitä on huolehdittava päivittäin. Tottakai edellinen harjoitus voi tuntua pienenä jäykkyytenä uuteen lähdettäessä, mutta urheilijan pitää olla palautunut edellisestä treenistä aloittaessaan seuraavan.

EK Finnspring14sepi

Elias FinnSpringissä 2014

On myös huomattava, että väsymystä on monenlaista. On sitä, joka korjaantuu saamalla lisää energiaa. On sitä, joka korjaantuu, kun happi löytää lihaksiin ja tekee palauttavaa työtään. Mutta on myös sitä, joka väsyttää hermolihasjärjestelmän.

Viimemainittuun ajaa yksipuolinen tai vääränlainen harjoittelu. Siitä on kaikkein hankalin palautua. Ja se on kaikkein tuhoisin, sillä miten menet kovaa jos hermotus ei toimi, vaikka hapenkuljetus kuinka antaisi mahdollisuuden.

Sulo ja Timo tulivat kotiin pilkkireissultaan. Niin myös Anton ja Elias ovat pystyneet tekemään sovitut harjoitukset. Pyrimme kuitenkin jatkuvasti seuraamaan jään paksuutta ja välttämään virtapaikkoja.

-Sepi

Talven kuulumiset

Maanantaina on lähtö maajoukkueen leirikeskukseen Espanjan Barbateen. Siellä harjoittelen kaksi viikkoa kovassa seurassa ja hyvissä olosuhteissa. Sitä ennen tässä lyhyt katsaus kuluneesta talvesta.
Alkusyksystä muutimme Lauran kanssa Tampereen Tammelan kaupunginosaan. Kotiovelta on Kaupin poluille tarkalleen 624 metriä.
Talven harjoittelu on sujunut pääosin hyvin. Pienistä vammoista ja lihaskivuista huolimatta harjoittelu on ollut jatkuvaa ja runsasta. Olen ollut koko talven työtä muistuttavassa toiminnassa päivittäin mutta silti pystynyt harjoittelemaan kahdesti päivässä. Myös olosuhteet ovat olleet suurimman osan talvesta kelvolliset ja harjoittelu on pystytty pitämään tuttuun tapaan hyvinkin lajinomaisena.


Palautetta omasta työstä on tullut ihan mukavasti testien muodossa: joulukuun lopun tasotestissä tuli uudet ennätykset kummallakin kynnyksellä sekä maksimivauhdissa. Lisäksi tammikuun loppupuolella juostussa maajoukkueen 5000m testissä kellot pysähtyivät omalta osaltani ennätysaikaan 15:27. Voidaan siis todeta että oikeita on asioita on tehty.
Harjoittelua on piristänyt Tampereella hyvin käyntiin lähtenyt akatemian yhteisharjoitussyystemi joka on tarjonnut erittäin laadukkaita taitoharjoituksia sopivan kovassa porukkassa. Kaudeksi 2016 minut valittiin myös maajoukkueen Talenttiryhmään ja meillä onkin ollut kaksi leiriä Kisakallion urheiluopistossa. Kummallakin leirillä on ollut hyvät olosuhteet harjoitella ja loistava meininki. Lisäksi maajoukkueen kevään leiriohjelmaan kuuluu maanantaina alkava harjoituskeskustoiminta Espanjassa sekä Tsekin Em-leiri huhtikuun lopussa.
Barbaten leiri onkin talven ensimmäinen ulkomaanleiri ja vaikka olenkin suunnistanut säännöllisesti läpi talven, on nälkä suunnistukseen erittäin kova. Reissuun mahtuu myös kahdet kilpailut joista toiset Afrikan puolella Marokossa ja toinen Barbatessa Euroopassa. Harjoitusohjelma on laadittu ja uudet VJ:n kengät pakattu laukkuun, olen valmis keskittymään ainoastaan harjoitteluun.

 

-Elias

Mitäs pikkuvarpaista kun ei mekään niistä

Kirjoitin kenkäyhteistyökumppanimme VJ:n blogiin menneistä vaivoista ja testijuoksusta. Team VJ:n sivuilla on paljon hienoja postauksia huippusuunnistajilta. Käy tutustumassa: http://www.vjsport.fi/fi/team-vj/

Tässä sama kirjoitukseni sieltä kopioituna.

Kisakallion maastotestin alkuverkassa kolautin pikkuvarpaani kiveen. Olen jonkin verran viimeisen 15 vuoden aikana metsässä juossut, mutta en ole ennen noin pahaa tälliä saanut. Hyvien suunnistuskenkien merkitystä lyhyeen vammahistoriaani ei voi vähätellä. Heiveröisillä tai kuluneilla jalkineilla olisi metsässä rymytessä saattanut tikku jos toinenkin iskeä nahkaan. Ei tuokaan kolautus mikään vakava ollut, sillä juoksin maastotestin täysiä, ja kyllä se varvas siinä mukana kulki.

Lääkäri totesi varpaan olevan murtunut tai ei murtunut. Hoidon kannalta sillä ei olisi juurikaan merkitystä, koska varpaan paranemista ei voi nopeuttaa. Hidastaa sitä toki voisi kolhimalla jalkaa uudestaan.

Seuraava viikko vierähti korvaavia harjoitteita tehden. Ulkoilmaihmiselle oli taas aikamoinen mielenterveydellinen haaste harjoitella pelkästään sisätiloissa. Vesijuoksua, crosstraineria ja pyöräilyä ym. aerobista liikuntaa kertyi viikkoon kuitenkin päälle 18 tuntia.

Vamma vaikutti vaivaavan vain kenkä jalassa. Ilman kenkää pystyi kuntopiireissä mukailemaan jokkerin ventin hyppyliikkeitä ja perjantaina juoksin paljain jaloin Pirkkahallissa tekonurmella. Sunnuntaina viilsin pienen sauman nastalenkkariin jolla juoksin kivuitta. Olin vihdoin vapaa suunnistamaan. Viimeksi olin noin pitkään suunnistamatta vuosi sitten Gran Canarian juoksuleirillä. Sunnuntain kevyessä suunnistustreenissä poskilihakset kramppasivat ylenpalttisesta hymyilystä, niin hyvät fiilikset lajin pariin palaaminen antoi.

Siitä lähtien olenkin päässyt juoksemaan joka päivä. Alkuviikko vielä himmailtiin, mutta torstaina suunnistin ensimmäisen kilpailunomaisen treenin, ja juoksu maittoi aivan mukavasti. Voin siis sanoa päässeeni helpolla tämän vaivan osalta.

Tänään lauantaina juoksin Pyynikin legendaarisen testijuoksun. Aikani 27:33 on uusi ennätykseni 41 sekunnilla. Se on myös sekunnilleen sama aika kuin Eliaksen ennätys. Tiukkaa otatusta velipojan kanssa! Toki Eliaksen ennätys on jo aika vanha (joulukuulta 2014), ja spekuloisin hänen juoksevan nykyään jonkin verran ripeämmin.

“Aikani 27:33 on uusi ennätykseni 41 sekunnilla. Se on myös sekunnilleen sama aika kuin Eliaksen ennätys.”

top 6 pyynikki h20

Tarkkaa touhua tuo isoveljen jalanjäljillä kulkeminen. Saman ikäisenä sama aika melko samanlaisissa keliolosuhteissa.

kartta + syke + tekstit

Pyynikin testijuoksua on juostu v. -87 lähtien. Yllä reittikartta ja sykekäyräni.

Testijuoksun keli oli ihan ok talvikeliksi. Tuoreen lumen alla pilkotti välillä liukkaita kohtia, mutta Sarva puri niihin kuin vihainen rakki. En usko että sulalla olisin juuri parempaa aikaa tekaissut.

vlcsnap-2016-02-06-12h52m28s053

Alamäkiosuudella Pyynikin näkötornilta Piispantalon mutkaan kenkä ei luistanut liukkaasta alustasta huolimatta. Keskivauhti tuolla pätkällä oli 2:48/km.

Tästä on hyvä jatkaa kohti kevättä. Päivät pitenee ja toivottavasti vielä vauhditkin kovenee.

– Anton

Katso lyhyt video helmikuun testijuoksusta:

Tammikuun testaukset

Vuoden ensimmäinen maajoukkueleiri loppui tänään. Kyseessä oli testileiri Kisakallion urheiluopistossa. Kisakallio takasi taas loistavat leiriolosuhteet. Harjoituspaikat olivat kävelymatkan päässä toisistaan ja ruokahuolto pelasi moitteetta. Kaiken energian pystyi siis lataamaan harjoitteluun ja siitä palautumiseen.

Maajoukkueleirit ovat aina kuukauden kohokohtia. Pääsee harjoittelemaan kovatasoisessa seurassa ja näkemään missä oman kunnon osalta mennään verrattuna kilpakumppaneihin. Leirit ovat myös mukavia sosiaalisia tapahtumia, joissa pääsee juttelemaan kavereiden kanssa.

Tällä leirillä hienoa oli lisäksi se, että aikuismaajoukkue leireili melkein samalla ohjelmalla meidän nuorten kanssa. Pääsi näkemään Suomen huippuja ja myös juttelemaan lapsuudesta asti idoleina olevien urheilijoiden kanssa. Lyhyetkin keskustelut  maailmanmestareiden Mårten Boströmin ja Pasi Ikosen kanssa olivat hienoja.

Leiri alkoi 5000 m ratatestillä Espoossa. Tavoitteena oli lähteä juoksemaan 3:10 tonneja. Kärkiletka karkasi melko pian ja juoksin alussa kakkosletkan kärjessä. Kaksi ekaa tonnia meni hyvin väliajan ollen 6:18. Sitten en enää pysynyt aikataulussa ja 3000 m väliaika painui aikaan 9:34. Onneksi Heikkilän Tuomas lähti vetämään letkaa ja sain hänestä hyvän peesin loppumatkaksi. Tuomas jaksoi hyvin loppuun asti juosten aikaan 15:49. Itse jäin täysin vaille loppukiriä ja ajaksi kirjautui 15:55.

Syksyllä juoksin saman testin aikaan 16:50 eli nyt lukemat olivat paljon kauniimpia. Uusi ennätys tuo ei kuitenkaan ollut, sillä ehdin pari viikkoa sitten juosta ajan 15:46. Sen sijaan Elias juoksi hienosti uuden ennätyksensä 15:27. Testin tulokset.

Testij Espoo

5000 m kärkiletkaa. Edestä Elias Kuukka, Mårten Boström, Severi Kymäläinen ja Otto Sund.

”Elias juoksi hienosti uuden ennätyksensä 15:27.”

Perjantaina tehtiin ominaisuustestit. Liiton testit koettelevat nopeutta (200 m), kehonhallintaa (rekkitangossa), 10-loikkaa ja kestovoimaa (jännehyppyjä minuutin ajan). Nuo eivät suoranaisesti kerro suunnistussuorituksesta, mutta testaavat nimensä mukaisesti suunnistuksessa tarvittavia eri ominaisuuksia.

Antti Örn twiittikuva

”Suunnistus vaatii vain nämä ominaisuudet.” Kuva ja sitaatti: Antti Örn.

Leiriä jatkettiin lauantain maastotestillä. Ratana toimi syksyllä lanseerattu maailmanmestari Janne Salmen suunnittelema 10 km koettelemus. Maastotestin osa-alueet kattoivat kaiken ylä- ja alamäistä metsä- ja tiealustaan. 20 cm lumimäärä teki testistä lievästi sanottuna työlään. Lähdin matkaan aavistuksen liian kovaa vauhtia jota jaksoin hyvin ensimmäisen kierroksen. Jalat eivät olleet palautuneet aikaisemmista päivistä ja vauhti alkoi hidastua. Viimeiset kolme kierrosta tuntuivat olevan aina edellisiä pidempiä.

Kisakallio

Maastotestin raastoa. Rasteilla yritin muistaa painaa väliajan.

Loppuaika 60:30 on noin viisi minuuttia testin voittaja Topi Raitasen aikaa huonompi. Joten testin jälkeen ei sinänsä ollut juhlan aihetta, sillä noin 30sek/km turpaan on kyllä paljon. Onneksi testi toimi kaikesta huolimatta hyvänä lajinomaisena treeninä ja kevääseen on vielä hyvin aikaa.

Kisakallio16

Elias juoksi syksyllä saman testin aikaan 52:34. Nyt meni lumisissa olosuhteissa yli 58 minuuttia.

Seuraavat viikot kuluvat talviharjoittelun merkeissä. Olosuhteiden puitteissa mahdollisimman lajinomaisesti, mutta loppujen lopuksi varmaankin tulee hiihdettyä aika paljon, ainakin viime viikkoihin verrattuna.

”Varmaankin tulee hiihdettyä aika paljon”

– Anton

SUHDE

Maailma on pullollaan suhteita. Uteliaisuuttamme pidetään vireessä tuomalla mediassa julki suhteita, niiden syntymistä ja purkautumista, voivatko ne hyvin vai huonosti. On äiti- ja isäsuhteita, sisarsuhteita, työsuhteita, rakkaussuhteita, ystävyyssuhteita, avio- ja avosuhteita. On olemassa luvattomia suhteita,  virallisia suhteita ja iso uutinen on, kun joku tulee ulos kaapista ja rekisteröi suhteensa. Ja kuten uteliaisuuttani olen havainnut, joku ihminen jo elää suhteessa koiraansa ja haluaisi rekisteröidä sen.

On, suureksi ilokseni, olemassa myös valmennussuhde. Se on, ainakin periaatteessa,  kuin mikä tahansa parisuhde.

Suhteessa olemisesta on varmasti hyvä olla kokemusta. Tyttärieni häissä puhevelvollisuutta täyttäessäni olen joutunut tunnustamaan, että en ole aviosuhteessa mikään asiantuntija. Minullahan on kokemusta vain yhdestä ja sekin on vielä kesken.

Valmennussuhteita minulla sen sijaan on ollut useita. Jotkut niistä varmaankin voi katsoa päättyneiksi, vaikka en muistakaan yhtään suhdetta, jossa olisi sovittu, että se on ohi nyt. Olen pitkien suhteiden mies.

Minulla on ollut suunnistukseen liittyvä valmennussuhde vaimooni, hänen siskoonsa Marjoon, tyttäreeni Annamariaan, Juha Liukkoseen, Olli-Pekka Kärkkäiseen, muutamaan karkkilalaiseen, liutaan lynxiläisiä, Marika Mikkolaan, angelniemenankkuriin, turunsuunnistajiin, deltaan, paimionrastiin.  Jossain vaiheessa suhteita oli niin monta, että perustimme porukan nimeltä Bergelins Band, jossa minä siis olin tuo Bergelin. Siitä enemmän joskus myöhemmin. Tällä hetkellä olen aktiivisessa suhteessa Eliakseen ja Antoniin sekä syksystä alkaen myös  Einari Heinaroon.

En sano, että näistä joku menisi yli muiden. Tai jos menee, niin tietysti nyt aktiivisena olevat suhteet, niissähän sitä eletään ne kuuluisat 24/7.

Jätin kuitenkin tarkoituksella tuossa aiemmin mainitsematta yhden. Mika Kuisma. Tänään maanantaina 11. tammikuuta 2016 tulee kuluneeksi 21 vuotta puhelinsoitosta, joka jysäytti ja pysäytti.

Johanna soitti, Mika oli kuollut.

Mika (kuva Petteri Kähäri)

Mika. Kuva: Petteri Kähäri

”Tänään maanantaina 11. tammikuuta 2016 tulee kuluneeksi 21 vuotta puhelinsoitosta, joka jysäytti ja pysäytti.”

Suhteemme alkoi kesällä 1991, kun Mika oli luonani palautumassa MM-katsastuksesta. Hän pyysi, minä suostuin. Meillähän oli ollut jo kevyempi suhde, kun Mika edellisenä syksynä siirtyi Angelniemen Ankkuriin.

Nyt syntyi parisuhde. Mika oli jo maaotteluvoittaja, Tiomila-voittaja ja paljon muuta. Hän oli jo hyvä, mutta halusi paremmaksi, maailman parhaaksi. Perusedellytys oli olemassa, Mika oli itse päättänyt ryhtyä maailman parhaaksi. Hän tarvitsi siihen päästäkseen suhteen. Hän pyysi, minä suostuin.

Alusta asti meille oli selvää, että kukaan sen hetkisistä huippusuunnistajista (miehistä) ei juossut metsässä kovaa. Halusimme nostaa juoksuvauhdin uudelle tasolle. Mikan lahjat ja halukkuus tehdä työtä antoivat tähän mahdollisuuden.

Tsekkoslovakian MM -91 tuli liian nopeasti. Katse siis eteenpäin.  Päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien myötä sain kokemusta siitä, missä ongelmakohdat olivat. Huippu-urheilijan valmentajille nämä ovat arkisen tuttuja asioita: vammat, rahan puute, suorituksen hallinta. Näillä asioilla oli ja on suuri merkitys tulostaulun näkymään.

Hyviä suorituksia ja tuloksia tuli, mutta vasta loppukesästä 1993 saimme juoksuvauhtiin sitä, mitä oli haettu. Mika juoksi Karkkilan maastotestilenkillä ajan, jota lähellekään ei ole kukaan myöhemminkään päässyt.

West Pointin MM-rasteille päämatkaksi otettiin lyhyt matka, koska kevään leikkauksen jäljiltä harjoitusjakso oli liian lyhyt pitkälle matkalle. Kilpailupäivänä Mika oli varmasti nopein juoksija, mutta ykkösrastin iso virhe jätti tuloksen huonoksi. Suorituksen hallinta.

Vuosi 1994 alkoi maailmancupin kiertueella Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Kohtalaisia tuloksia, hyvään suuntaan mentiin. Kesän Jukola näytti sitten, mitä vauhti on, kun suoritus on hallittu. Mikan osuusaika 6. osuudella oli 4.39/km.

Nopea maasto, helppo rata. Niinkö? Kuitenkin metsämaasto ja jos jätetään huomioimatta Mikan mukana tulleet pari kaveria, kilometrivauhti on 20 sekuntia/km kovempi kuin kellään muulla koko kilpailussa ja noin 30 sek/km parempi kuin esimerkiksi ankkuriosuudella. Mukana olivat maailman parhaat ja aika tehty kärjessä juoksemalla.

Repaleinen kausi antoi loppujen lopuksi 3. sijan maailmancupissa. Tavoitteita oli, mutta seuraavaa kautta ei tullut.

Mikan haudalla tammikuussa 2016

Mikan haudalla tammikuussa 2016

Mika ja Mikan kohtalo kasvattivat minut näkemään ja ymmärtämään valmennussuhteen. On oltava tiukkana, annettava tilaa ja vapauksia, keskusteltava periaatteista, keskusteltava yksityiskohdista. Jokaisen yksittäisen tapahtuman merkityksen ymmärtää vain, jos on täysin perillä kokonaisuudesta. Ja tämä lähes riippumatta siitä, liittyykö yksityiskohta suoranaisesti urheiluun vaiko ei.

On myös varauduttava kaikkeen.

Suhteessa joko on tai ei ole luottamusta. Se ei tarkoita, että ohjeita tai käskyjä noudatettaisiin kritiikittömästi. Se tarkoittaa toisen osapuolen huomioimista kaikessa tekemisessä.

Mikan ja minun suhde ei ole päättynyt. Pidän yhteyttä Johannaan ja hänen perheeseensä, saan seurata Sannin elämää toivottavasti jatkossakin. Käyn vähintään vuosittain Mikan haudalla ja tapaamassa hänen isäänsä Juvalla.

Nämä eivät ole velvollisuuksia, ne kuuluvat parisuhteeseen.

Aarnen luona tammikuussa 2016

Aarnen luona tammikuussa 2016

-sepi