Kuukka Bros

Mielestäni harjoituspäiväkirja on urheilijan työkaluista tärkeimpiä, itselleni se on ollut jo pitkään peili sekä urheiluun että muuhunkin elämiseen ja päätinkin nyt julkaista tallenetun hetken viime vuodelta.

Viime viikonloppuna palasin leiriltäni Espanjasta. Ikäänkuin leirin summauksena ajattelin julkaista pätkän harjoituspäiväkirjastani leiriltä. Tarina on vauhtileikittelyharjoituksesta viime vuoden puolelta ja se kuvaa hyvin harjoituksen ja koko leirin tunnelmia. Jokainen harjoitus ei toki saa näin pitkää kuvausta päiväkirjaan, vaan tekstiä tulee sen verran kuin on tullakseen.

”Suuntaan askeleeni kohti lounasta. Kevyet ja kovat harjoitukset kohti lounasta, pitkät pohjoiseen. Juoksen rantakatua ja väistelen ihmisiä sekä aamuisen sateen tekemiä lätäköitä. Suomen kieltä kuulee melkein enemmän kuin espanjaa. Aurinko pilkistelee sadepilvien takaa ja hymyilen onnelleni. Tiedossa on vauhtileikittelyharjoitus laukkaradan läheisillä kukkuloilla. Askelista kuuluu läpsytys, jalkateräni kolistelevat hervottomasti eri suuntiin. Niitä ei ole koulutettu juoksemaan tasaisella kivetyksellä vaan rantapolun kivikko-juurakoissa. Pian askeleeni tasaantuu mutta läpsytys ei lakkaa. Koitan hioa tekniikkaani. Rullaan askeltani aavistuksen enemmän ulkoterän kautta, aivan kuten Kalevi Kuukka neuvoi. Ääni lakkaa ja askel rullaa mukavammin. Pappa sai askeleensa rullaamaan vaikka juoksikin kumisilla tennareilla. Työnnän jalkaa enemmän taakse ja röyhistän rintaani kuin Lasse Myrskylän hiekkateillä. Annan ilman kiertää kunnolla ja S-koon juoksupaitani yhtäkkiä kiristääkin rintakehäni ympärillä. Rytmitän juoksuani käsilläni rennosti kuin Kössi, tuo kustavilainen hölösuu joka hymyilee muille mutta itselleen ei anna armoa.

Vilkaisen kelloa ja ihmettelen kuinka hankalaa on pitää yli 4 minuutin kilometrivauhtia. Kun Antun kanssa hankimme ensimmäisen gps-kellon vuonna 2011 Ungdomens Tiomilasta voittamillamme lahjakorteilla, ihmettelin usein miten voisin juosta kevyesti alle 4 minuutin kilometrivauhtia.

Lihakseni eivät ole vielä täysin lämpimät mutta tunnen lämmön lisääntyvän jatkuvasti. Kalvot ovat irtonaiset mutta lihaksen sisustat eivät täysin väljät. Hieronta tekee hyvää, sen tiesi jo suuri Paavo. Matkin hänen ilmettään, kivikasvot. Kuvittelen vasempaan käteeni taskukellon, jonka käännän ylöspäin maaliviivan kohdalla jotta voin painaa kellon pysähdyksiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta aikaa sillä tiedän sen ilmankin, uusi maailmanennätys. Mietin myös Kolehmaista, levitän kasvoilleni mahdollisimman leveän hymyn ja seuraavaksi kuvittelen Väätäisen juoksemassa etelässä. Oranssi kauluspaita ja puuvillaiset shortsit. Hirmuinen loppukiri joka olisi kestänyt ikuisuuksiin.

Kaikki he juoksivat kovempaa kuin minä. Usein mietin mikä heidät erottaa minusta. Minulla on maailman paras valmentaja, usean vuosikymmenen tietotaito ja kaikki mahdolliset avaimet käsissäni. Olosuhteet, työ ja tukitiimi on kunnossa. Ravinto on varmasti laadukkaampaa, sykemittarit ja gepsikellot. Päivien päätteeksi saan palata kotiini jonka jaan rakkaan kihlattuni, Lauran, kanssa.

Ehkä se on se itsekuri, sitä usein mietin. Suhtautuminen kaikkeen urheiluun eli koko elämään säntillisemmin, tekemällä kaiken vielä hieman paremmin ja itseäni säästämättä voisin nousta uudelle tasolle. Toisaalta taas tuntuu että mitä rennommin ottaa, sen paremmin kulkee. Mitä vähemmän stressiä, sitä paremmin palautuu.

Pysäytän kelloni kun saavun liikenneympyrän viereiselle nurmikolle. Käytän viisi minuuttia juoksutekniikkaan. Ensin kuusi kierrosta lantion pyöritystä myötäpäivään, sitten vastapäivään. Teen liikkuvuusliikkeitä ja juoksutekniikan drillejä. Hyppelen, pyörittelen ja venytän. Jumpan jälkeen olen valmis vauhtileikittelyyn, fartlek. Kuulemma ainut ruotsinkielinen sana, joka tunnetaan Kenian Itenissä. Tiedossa on 40 minuuttia reipasvauhtista juoksua mäkisessä maastossa, pidän kovasti.

Kun napsautan kellon käyntiin ja lähden juoksemaan ensimmäistä seitsenminuuttista, en ole enää kukaan esikuvistani, silloin olen Elias Kuukka.

Juoksen omalla tyylilläni ja itseni vuoksi. En juokse Suomen kansan vuoksi, en juokse Suomea maailmankartalle. Tunnen harteillani monien toiveet, en odotuksia. Kuulen korvissani 469 pyrintöläisen kannustuksen, koko kymmenpäisen tiimini luottamuksen. Jos suomalaisella on jotain sanottavaa tai kritisoitavaa, hän ei sano sitä suoraan. Tunnen kuitenkin sen että monella on tekemisistäni pahaa ajateltavaa, itse toivoisin että asiat sanotaan suoraan ja palaute kerrotaan viipymättä. Sellaisella joka ei kerro suoraan, ei ole paikka kannustusjoukoissani, silti en vihaa. He eivät ole vihani arvoisia.

Ensimmäinen nousu on tuttua hiekkatietä joka muuttuu myöhemmin poluksi, nousu on yhteensä melkein 85 metriä. Tuumin että mäen jyrkkyys on juuri sellainen että terävillä jaloilla sen pystyy juoksemaan pitkällä askeleella, mutta jos on väsynyt niin silloin askel lyhenee ja juoksu muuttuu kiipeämiseksi.

Mäen päältä käännyn pienemmälle polulle joka johtaa alaspäin, kohti notkoa. Se kääntyy ensin oikealle, sitten vielä tiukemmin vasemmalle. Polku haarautuu, tulee risteys ja käännyn vasemmalle. Hetkeä myöhemmin en enää tiedä mistä suunnassa on kaupunki tai missä meri. Ilman karttaa pystyn eksymään jopa Kärsämäen keskustaan. Kun minulla on kartta ja kompassi, saatan selvitä 17 km:n radasta pimeässä hämäläismetsässä lähes yhtä nopeasti kuin maailman parhaat. En välitä kuitenkaan eksymisestäni, juoksen vain. Kovaa mutta rennosti. Välissä juoksen minuutin hiljempaa ja sitten taas kuusiminuuttinen kovaa. Nautin todella itseni tiukalle laittamisesta, tai enhän ole lähelläkään maksimia mutta kovempaakaan ei tunnu pääsevän. Maastossa ei montaa tasaista kohtaa ole, niillä harvoilla siirrän askeleeni painopisteen alle ja nousen päkiälle. Alamäissä koitan kääntää vartalon kulmaa eteenpäin ja antaa painovoiman tuoda minut alas. Ylämäissä taas koitan pitää askeleen sopivan mittaisena ja työntää pakaralla, takareidellä ja lopulta pohkeella itseäni ylös.

Pisin mäki jonka juoksen on noin kolmen ja puolen minuutin mittainen ja nousee 112 metrin korkeuteen merenpinnasta.

En ole vielä sinut Espanjan luonnon kanssa, en tunne sitä täysin. En tiedä vielä miltä mikäkin alusta tuntuu jalan alla, liukuuko tossu pikkukivillä, entä tuolla erikoisella liuskekivellä. Eri alustat pitää oppia tunnistamaan myös äänestä: miltä kuulostaa minkäkin värinen muta ja kuinka se liukuu. Entäs iso lehti tai juuri kiven vieressä ? Myös kasveja pitää kuunnella, miten mikäkin lehti kahahtaa, miltä matala nurmikko kuulostaa. Mitkä kasvit pistävät, minkä lehdet ovat pehmeitä. Vasta kun oppii tuntemaan, tietämään, kuulemaan ja haistamaan luonnon, pystyy juoksemaan kovaa katsomatta jalkoihinsa ja asettamaan jalkansa oikein.

Juoksen harjoituksen loppuun asti terävillä jaloilla ja viimeisen vedon päätyttyä hengähdän polviini nojaten kolmen henkäyksen ajan. Huomaan olevani kananlihalla enkä ole oikein lainkaan hiessä. Käännän askeleeni kohti alamäkeä, kovaa asfalttia ja lopulta rannan kivetystä. Ihmisiä on jälleen hurjasti rantabulevardilla. Lätäköt ovat kuivuneet ja tuuli antaa lämpimän henkäyksensä mereltä. Väistelen ihmisiä ja kierrän koirat kaukaa. En halua nilkkaani pientäkään tulehdusarkaa puremaa. Myös vanhukset kierrän kaukaa, en halua omalletunnolleni yhtään murtunutta lonkkaa.

Juoksu kulkee edelleen hyvin ja rytmi pysyy hyvänä. Kahvilan ikkunasta vilkaisen tekniikkaani ja koitan vielä hieman lyhentää askeltani. Askeleestanihan ei saa lyhyttä millään, otan muutaman askeleen tarkkuudella aina 166 askelta minuutissa. Lopulta tulee oikea kohta josta poikkean sivukadulle, vauhti hiljenee itsestään. Joudun lähes pysäyttämään vauhtini jokaisessa risteyksessä. Vaikka tiedän kadun yksisuuntaiseksi, otan varman päälle. En halua jäädä juuri nyt auton alle. Minusta ei tule sprintteriä, ei vilkkaisiin kaupunkeihin.

Pysäytän kellon rappukäytävän ovella ja mietin esikuviani. Mitaleja, maailmanennätyksiä ja ruskeita kirjekuoria. Omanikin tulee vielä, ei ehkä Virosta eikä Latviasta. Ei välttämättä Norjastakaan, mutta ehkäpä Suomesta ensi vuosikymmenellä?!”

-Elias